Tilkaset ja Värrit - sukujen ja sukuseuran juurista - Kirsti Kesälä-Lundahl

Kirsti Kesälä-Lundahl (alkuperäinen teksti Tilkasten-Värrin sukukirja, osa 3, Sukumuistoja, 2012)

Tilkasten ja Värrin suvut ovat vanhoja talonpoikaissukuja, joiden juuret ovat syvällä varsinaissuomalaisessa savessa. Sukujen alkukoti on vanhaa Suur-Marttilan aluetta, joka edelleenkin on sukujen merkittävintä asuinseutua. Kantatilojen yhteinen historia alkaa jo 1500-luvun puolivälistä samalta kantatilalta Karinaisista, ja suvut risteytyivät vajaat 300 vuotta myöhemmin 1800-luvulla Tilkasten ja Värrin kaksien sisarusten solmittua ristikkäisavioliitot. Näistä avioliitoista syntyneiden 16 lapsen muodostamat sukuhaarat ja niiden jälkipolvet muodostavat pohjan vuonna 1983 perustetulle sukuseuralle.

Heikki Martinpojasta Hammarin mahtisukuun

Tilkasten kylä edustaa vanhinta Karinaisten seudun asutusta, joka lienee syntynyt jo 1300-luvulla. Vanhimmat historiatiedot Tilkasista löytyvät Marttilan käräjillä vuonna 1536 annetusta tuomiosta. Ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1540 Tilkasten kylässä mainitaan olleen neljä taloa ja läheisessä Mäenpään kylässä yksi talo. Tilkasten kylässä asui tuolloin kolme veljestä. Mäenpään kylän historia tunnetaan vuodesta 1533, jolloin Marttilan käräjillä mainitaan olleen lautamiehenä Mäenpään Heikki, jonka taloa myöhemmin kutsuttiin Värriksi. Heikki on Värrin tilan ja sitä aina 1900-luvulle hallinneen suvun kantaisä. Tilkasten ja Värrin sukujen yhteinen historia alkaa jo sukujen alkuajoista: Värrin Heikin isä oli Tilkasten kylän yhden talon isäntä Heikki Martinpoika. Vuoden 1571 hopeaveroluettelo osoittaa, että Värrin talo on ollut alusta alkaen huomattavan vauras, irtaimiston arvoltaan Tilkasten kylän taloja jopa kaksi kertaa äveriäämpi. Tilkasten kylän neljän talon ja Mäenpään kylän ainoan talon omistajia, omistuksia, sodankäyntejä ja avioitumisia on tutkittu ansiokkaasti nykypäivään asti, ja tämä historia on kirjattu sukuseuran ensimmäiseen sukukirjaan Kantatilojen historia.

Maatiloilla elämä ei ollut helppoa. Tiloja rasittivat katovuodet, verorasitukset sekä suurvaltasodat, joihin Ruotsi edellytti tilojen lähettävän ratsumiehiä. Hevosen ja miehen varustaminen sotaan oli talolle rasite, mutta se toi myös verohelpotuksia. Veronmaksukyvyttömyyden vuoksi talot, myös Tilkanen, vaihtoivat omistajaa ja olivat ajoittain autioina. Välillä taas isäntä todettiin rutiköyhäksi, joten tiloja jaettiin ja yhdistettiin. Usein veljekset jakoivat taloja, ja avioliittojen myötä niitä myös yhdistettiin. Vuosisatojen aikana tilat olivat joko perintö- tai kruununtiloja. Taloa, joka varusti kuninkaan armeijaan ratsumiehen, sanottiin ratsutilaksi eli rustholliksi; toisinaan isäntä ”ratsasti itse”. Joitakin tiloja viljeltiin vuokrattuna, jolloin viljelijää kutsuttiin lampuodiksi. Kruununtilan sai lunastaa perintötilaksi.

Niukkojen aikojen vastapainoksi tutkijat ovat löytäneet tilojen historiasta myös vaurasta säätyläisomistusta. Tilkasten kylän varsinainen mahtisuku oli Hammarin suku, joka 1600-luvun lopulla hankki koko kylän talot omistukseensa ja näin perusti koko kylän käsittävän yksinäistilan. Sodissa kunnostautuneet Hammarin suvun miehet etenivät sotilasurillaan upseeriluokkaan ja ylennettiin ratsumestareiksi. Näin Hammarit siirtyivät pois talonpoikaisluokasta ja kohosivat maalaissäätyläistöön, ja Tilkasista tuli sen myötä jonkinlainen kartano. Miesten sotiessa Tilkasia isännöivät vaimot. Hammarien puolisoina mainittiin kartanoiden tyttäriä ja aatelistoa. Säätyläisten tapoihin kuului tehdä lahjoituksia, ja niinpä Karinaisten kirkossa on esimerkiksi Tilkasten Hammarien vuonna 1689 lahjoittama saarnastuoli, joka lienee Keski-Euroopasta tuotu sotasaalis. Kirkossa on myös kaksi Tilkasten ja Värrien yhdessä vuonna 1768 lahjoittamaa kelloa, jotka on valettu Tukholmassa ja joihin on kaiverrettu suomenkieliset omistustekstit.

Tilkasten Antti Jaakonpojasta Värrin Heikki Heikinpoikaan

Hammarien jälkeen Tilkasten tilanne jälleen heikkeni, ja tilan omistajat vaihtuivat. Tilkasten uuden nousukauden aloitti nykyisen omistajasuvun esi-isä Antti Jaakonpoika (1695–1780), joka oli kotoisin Pöytyän Kumilan Nikulasta. Hän osti vuonna 1730 hallintaoikeuden Tilkasten ratsutilaan 800 kuparitaalarin hinnasta. Talo tuntui Antista liian suurelta, joten hän jakoi tilan veljensä Jaakon kanssa, joka sai Länsitaloksi nimetyn puoliskon. Veljekset ostivat taloille perintöoikeudet vuonna 1758. Länsitalo pysyi Jaakon suvun hallussa aina vuoteen 1936 asti. Värri jaettiin vuonna 1565 Heikki Heikinpojan isännyyden jälkeen hänen kahden poikansa kesken, ja näin syntynyt lohkotila sai nimen Haveri, joka muuttui myöhemmin Juliukseksi. Värri jaettiin veljesten kesken vielä 1700-luvun lopulla Uudeksi-Värriksi ja Vanhaksi-Värriksi.

Tilkasten ja Värrin isännät ovat kunnostautuneet Saksan ja Puolan sotien lisäksi rauhanomaisemmissakin tehtävissä, esimerkiksi pitäjän jahtivouteina ja kuudennusmiehinä. Heikki Heikinpoika Värri toimi kihlakunnanoikeuden lautamiehenä jo vuonna 1533. Sukua edusti politiikassa muun muassa Yrjö Eskonpoika Värri, joka toimi talonpoikien edustajana Ruotsin säätyvaltiopäivillä vuonna 1654. Toinen merkittävä valtiopäivämies oli aikansa tunnettu mahtimies Pöytyän Kolkkisten isäntä Kaarlo Wärri, joka kuuluu sukuseuran esipolvien jälkeläisiin. Hän on ehkä merkittävin talonpoikaisiin lukeutunut valtiopäiväedustaja, joka toimi vuosina 1867 ja 1877–1905 Suomen säätyvaltiopäiväedustajana ja kolmena vuonna myös talonpoikaissäädyn puhemiehenä valtiopäivillä.

Suvut yhtyvät

Tultaessa 1800-luvulle Tilkasten ja Värrin suvut liittyivät yhteen ristikkäisavioliiton kautta. Antti Jaakonpoika II:n (1767–1831) poika Matti Antinpoika Tilkanen (1793–1865) haki emännäkseen vuonna 1818 Värrin Mikko Yrjönpojan tyttären eli Liisa Värrin, ja vuosikymmentä myöhemmin Liisan veli Mikko Mikonpoika Värri (1768–1852) avioitui Tilkasten Matin sisaren Leenan kanssa. Näin näiden kahden suvun välille syntyi kaksinkertainen side. Ristikkäisavioliitoista syntyneet jälkipolvet on kirjattu sukuseuran toiseen sukukirjaan Jälkipolvet.

Tilkasten nuorenparin perheeseen syntyi vuosien 1819–1843 aikana kymmenen lasta, joista yksi tyttö ja yksi poika kuolivat jo lapsina. Aikuiseksi kasvoi vanhin poika Juha (1819–1892), joka myöhemmin isännöi Tilkasia, sekä seitsemän tytärtä. Talon tyttäret menestyivät hyvin Marttilan suurpitäjän avioliittomarkkinoilla – jokainen sai emännöitäväkseen vauraan maatalon. Karinaisiin jäi tyttäristä kaksi: Johanna Nopolaan ja Liisa Vanhalle-Värrille. Ulriika löysi isännän Tarvasjoen Junnilasta. Aktiivisen puhemiehen Sauhulan ansiota lienee ollut se, että tyttäristä neljä avioitui parin kolmen penikulman päähän Koskelle: Heleena Hongiston Purhaalle, Anna Katteluksen Alitaloon ja Vilhelmiina Liipolan Alitaloon (Ali-Liipola) sekä Maria Iso-Sorvaston Ali-Urmaalle sen jälkeen, kun hänen emännyytensä Marttilan Haverilla oli traagisesti päättynyt puolison ja heidän lapsensa kuolemaan vain vajaa vuosi häiden jälkeen.

Myös Värrin nuorelle parille syntyi (vuosien 1829–1852 aikana) kymmenen lasta, joista – samoin kuin Tilkasissa – kuoli lapsena tyttö ja poika. Aikuiseksi kasvoi kahdeksan poikaa. Juho Värri (1829–1915), vanhin pojista, peri kotitalon (Uusi-Värri). Muut pojat sijoittuvat lähipitäjiin ja ottivat uuden sukunimen, osa isännöimänsä talon mukaan. Mikko ryhtyi isännäksi Pöytyän Hyppöisten Knaapille ja Matti (Tähtinen) tuli kotivävyksi Koskelle, vanhalle kantatilalle Halikkolan Jullalle. Kristian isännöi Killalan Nikulaa Tarvasjoella. Myös Kustaa-veli (Tuomola) asettautui Tarvasjoelle, jossa hän isännöi Isotaloa ja Nikulaa, mutta eri vaiheissa myös Paimion Jaakkolaa, Liedon Knaapia, Karinaisissa Tuomolaa sekä Uusitaloa Aurassa ja Pietilää Paattisilla. Karinaisten Kyröön asettuivat Heikki (Saarinen) itselliseksi, Kaarle (Tähtinen) maalariksi ja Tuomas (Tähtinen) leipuriksi. Tuomas avioitui ja muutti Pohjois-Pohjanmaalle. Hänen sukuhaaransa sammui, sillä liitto jäi lapsettomaksi. Myöhemmin – 1980-luvun lopulla – myös Kaarle Tähtisen sukuhaara sammui.

Ristikkäisavioliitoista syntyneet lapset kolmea lukuun ottamatta isännöivät tai emännöivät melko suuria maatiloja. Nämä sukuhaarojen kantatilat olivat kokonaispinta-alaltaan runsaat 2800 hehtaaria. Suurin tila oli Tilkanen, jonka pinta-ala oli noin 430 hehtaaria, ja muutkin tilat paitsi yksi olivat yli 100 hehtaarin suuruisia. Myös seuraavien sukupolvien juuret ovat vahvasti maatiloilla suvun syntysijoilla. Maatila on tarjonnut elannon yleensä vain yhdelle lapsista, useimmiten vanhimmalle pojalle, ja muiden on pitänyt lähteä kotoa ansionhakuun tai opintoihin. Juuret tuntuvat kuitenkin olevan syvällä varsinaissuomalaisessa savessa, sillä suuri osa suvun arviolta noin 4 000 jäsenestä asuu yhä suvun synnyinsijoilla. Suvun jäsenten osoitteisto – joka on perhekohtainen, eikä kattava – antaa viitteitä suvun nykyisistä asuinalueista. Sukua on levittäytynyt koko maahan, mutta valtaosa asuu yhä Varsinais-Suomessa, pääasiassa Turun, Loimaan ja Salon seuduilla. Suurin sukukeskittymä, suhteessa kunnan asukaslukuun, näyttäisi olevan Koskella. Varsin vetovoimainen on ollut pääkaupunkiseutu, jossa asuu arviolta vajaa neljännes suvun jäsenistä. Myös Tampereen ympäristö on ollut suosittu. Sukupostia lähtee myös ulkomaille, mm. Pohjoismaihin, Keski-Eurooppaan ja USA:han.

Tultaessa 2000-luvulle sukuhaarojen kantatiloista oli Tilkasten sisarusten jälkipolvien omistuksessa Karinaisissa Tilkanen, Vanha-Värri ja Nopola sekä Koskella Ali-Urmas, Puras ja Katteluksen Alitalo (Kesälä). Ali-Liipola ei ole enää Vilhelmiinan jälkipolvien omistuksessa, mutta se on Tilkasten-Värrin suvun omistuksessa Uuden-Värrin sukuhaaran kautta. Värrin sukuhaaran kantatiloista on sisarusten jälkipolvien hallinnassa yksi Kustaa Tuomolan tiloista eli Tarvasjoen kirkonkylässä sijaitseva Isotalo.

Suku piti yhteyttä

Tilkasten ja Värrin sisarukset avioituivat ja asettautuivat asumaan Turun seudulle melko suppealle alueelle: seitsemän sisaruksista jäi Karinaisiin, viisi muutti Koskelle, kolme Tarvasjoelle ja yksi Pöytyälle (Aura). Sukuyhteys vahvistui Koskella vielä myöhemmin, kun suvun kantavanhempien jälkeen sinne löysivät tiensä Värrin Juho-isännän tytär Fredrika, joka avioitui vuonna 1880 Tauselan kylän talollisen Juho Tausan kanssa, sekä Lyydia Wilhelmiina Värri, joka tuli vuosisadan lopulla emännäksi Jättälän Uuteentaloon. Ja kun vielä 1930-luvulla Tilkasten sukuhaaraa edustavan Johanna Nopolan pojantytär Helmi ryhtyi emännöimään Halikkolan Kittilää, niin yhteensä seitsemälle koskelaiselle kantatilalle oli tullut Karinaisista miniä ja yhteen vävy. Koskelainen sananparsi totesikin, että Tilkasten suku valtaa Kosken kappelin. Ja joku totesi huolestuneena, ettei Koskella kohta maitokuskiakaan saa, ellei ole Tilkasten sukua.

Tilkasten ja Värrin suvuilla on ollut erityisen vahva sukuyhteys. Etenkin suuremmissa suvun keskittymissä Karinaisissa ja Koskella kanssakäyminen sisarusten, serkusten ja vielä pikkuserkkujenkin kesken on ollut vilkasta. Monilla lapsuuden parhaat kaverit olivat serkkuja – jotkut jopa kaksinkertaisia serkkuja – ja kaupunkilaisserkkujen kesälomavierailut olivat odotettuja. Etenkin sodan aikana niin lapset kuin ruokapaketitkin liikkuivat kaupungin ja sukulaistalojen välillä. Myös syntysijoiltaan kauemmaksi lähteneet ovat pitäneet yhteyttä ja vierailevat edelleen synnyinsijoillaan. Monet ulkomaille, esimerkiksi 1900-luvun alussa Amerikkaan, muuttaneet ovat pitäneet yllä yhteyttä sukuunsa aina näihin päiviin asti. Vierailuja on tehty molempiin suuntiin, ja nykyään välimatka vain lyhenee, kun yhteyttä pidetään internetin välityksellä. Läheisen vuorovaikutuksen muistavat vielä vanhimmat sukumme jäsenet, ja muistitietoa on siirtynyt runsaasti seuraavillekin sukupolville ja myös Sukumuistoja-kirjan muisteluihin. Mutta vahvakin sukuyhteys ”ohenee” ajan kuluessa, joskus jo pikkuserkkujen ja viimeistään kolmansien ja neljänsien serkkujen välillä.

Sukuyhteyttä vahvistetaan sukuseuralla

Kiinnostus omiin ja suvun juuriin on lisännyt viime vuosikymmeninä sukututkimuksen suosiota ja sukuseurojen perustamista. Suomessa sukututkimuksen alku ajoittuu vuoteen 1850. Sukuseuratoiminta käynnistyi 1920-luvulla. Molemmat ovat alkaneet aateliston piiristä, ja merkittävät sivistyssuvut ovat tulleet pian perässä. Viime vuosikymmeninä sukututkimuksesta ja sukuseuratoiminnasta on tullut koko kansan harrastus. Sodat pysäyttivät sukuseurojen perustamisen lähes täysin, ja uusi innostus käynnistyi 1970-luvun lopulla, jolloin myös nykyinen Sukuseurojen Keskusliitto perustettiin. Varsinais-Suomessa on paljon vanhoja sukuja, joiden historiaa on ollut kohtalaisen helppoa tutkia, koska talot ja asukkaat ovat pysyneet syntysijoillaan ja myös sukudokumentteja on säilynyt. Itä-Suomessa sukuyhteyttä ovat rikkoneet sodat, siirtolaisuus ja usein myös työn perässä muuttaminen, ja siksi tarve sukututkimukseen ja sukuseuratoimintaan lienee siellä ollut Länsi-Suomea suurempaa. Sukuseurojen keskusliiton kyselyn mukaan sukuseuroja arveltiin vuosituhannen vaihteessa olleen yli 800. Innokkaampia sukuseurojen perustajia ovat olleet savolaiset ja sotien jälkeen myös karjalaiset, mutta vain harvalla sukuseuralla on juuret Varsinais-Suomessa.

1980-luvulle tultaessa Tilkasten ja Värrin sukuhaarojen kantavanhempien jälkeiset viides ja kuudes sukupolvi tunsivat vielä hyvin sukunsa historiaa ja olivat kokeneet vahvan ja laajan sukuyhteyden, asuihan suuri osa heistä edelleen syntysijoillaan. Heidän jälkeensä monet asuivat jo muualla, sukukäsitys oli varmaankin jo kaventunut ja kiinnostus sukuasioihin vähenemässä. Tämä lienee vaikuttanut siihen, että ajatus sukuseurasta alkoi itää. Aloitteen sukuseuran perustamisesta ja sukukokouksen järjestämisestä teki lääketieteen lisensiaatti Saara Nopola-Ranta, joka kutsui kotiinsa Turkuun sukulaisia keskustelemaan asiasta vuodenvaihteessa 1982–83. Sukuseuran perustamisesta päätettiin Loimaalla Tohnalla tammikuussa 1983 pidetyssä kokouksessa. Päätökselle oli hyvä pohja, sillä sukuja olivat tutkineet jo useat henkilöt.

Sukututkimus ja sukuseuratoiminta ovat olleet mieslinjaa korostavia. Tutkimuksen perustana ovat olleet avioliitto ja aviolapset. Sukuseurat jakaantuivat Suomessa karkeasti kahteen tyyppiin sen mukaan, miten sukulaisuus niissä määriteltiin. Länsi-Suomessa ihmiset tunnettiin usein talon nimen mukaan ja virallisissa yhteyksissä käytettiin patronyyminimiä (esimerkiksi Liisa Pekantytär) siihen asti, kunnes sukunimilaki vuonna 1921 tuli voimaan. Sitä vastoin Itä-Suomessa sukunimet olivat olleet jo pitkään käytössä ja siksi tavallaan kynnys sukuseuran perustamiselle oli matalampi. Itä-Suomessa sukuseurat perustettiin yleensä tietyn sukunimen omaavan henkilön jälkeläisille. Yleistä on ollut, ettei näiden sukunimilähtöisten sukuseurojen säännöissä tyttäriä tai avioliiton myötä sukunimeä vaihtaneiden tyttärien jälkeläisiä ei ainakaan yhtä tai kahta sukupolvea pidemmälle hyväksytty sukuseuran jäseniksi. Länsi-Suomessa sukulaisuus määräytyi sukuseuroissa yhteisen kantaisän tai kantavanhempien mukaan, ja sukuseuraan hyväksyttiin kaikki jälkeläiset ja näiden aviopuolisot. Monet vanhoista mieslinjaa korostaneista sukuseuroista ovat myöhemmin muuttaneet sääntöjään tasa-arvoisemmiksi.

Tilkasten-Värrin sukuseura perustettiin Koskella elokuussa 1983. Se on perustaltaan varsin tasa-arvoinen: sukulaisuuden määrittely perustuu kantavanhempiin, poikkeuksellisesti kaksiin kantavanhempiin, suvun 16 pääsukuhaarasta 7 on tyttäristä lähteviä ja jäseniksi hyväksytään kaikki jälkeläiset, myös ottolapset sekä näiden puolisot.

Sukuseuran hallitus voi hyväksyä kannatusjäseneksi myös henkilön tai yhteisön, joka haluaa tukea seuran tarkoitusta tai toimintaa. Sukuun kuuluvia oli Sukuseuran 30-vuotishistoriikin mukaan (2012) arviolta 7 000, joista elossa olevia suvun jäseniä oli noin 4 000 ja näistä lähes 500 oli sukuseuran jäseniä. Nykyinen (2020) jäsenmäärä on 365. Sukuseura toimii aktiivisesti, mistä yhtenä esimerkkinä ovat kolme sukukirjaa: Kantatilojen historia, Jälkipolvet ja Sukumuistoja, joka kertoo suvun jäsenistä sekä heihin liittyvistä muistoista ja tarinoista.

Kirjallisuus:

  • Honkala Niilo 1983: Tilkasten-Värrin sukupiiri. Luento Tilkasten-Värrin sukuseuran ensimmäisessä sukukokouksessa vuonna 1983 Koskella Tl.
  • Kesälä-Lundahl, Kirsti 2009: Maalaisaatelia ja taiteilijoita – Tilkaset ja Värrit Varsinais-Suomesta. Suomen Sukututkimusseura, Sukutieto 1.
  • Kuusiluoma, P.T. & Pussinen, Veli-Matti 1995: Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa I. Kantatilojen historia. Tilkasten-Värrin Sukuseura r.y. (Loppuunmyyty)
  • Kuusiluoma, P.T. & Vasenkari, Maria (toim.) 2002: Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa II. Jälkipolvet. Tilkasten-Värrin Sukuseura r.y. (Loppuunmyyty)
  • Ukkonen, Taina 2012: Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa III. Sukumuistoja. Tilkasten-Värrin Sukuseura r.y.
  • Lehtonen, Pertti & Saarinen, Olli 2003: Muistot kivissä – Karinaisten vanha hautausmaa. (Loppuunmyyty)
  • Oja, Aulis 1957: Karinaisten historia. Forssa: Karinaisten seurakunta ja kunta.
  • Spoof, Sanna Kaisa, Nordberg, Ilkka & Mäkelä-Alitalo Anneli 1999: Suvut seuroissa. Tutkimuksia sukuseurojen toiminnasta. Helsinki: Sukuseurojen Keskusliitto.