MARJATTA VÄÄNÄNEN, SIELULTAAN KOSKELAINEN

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa vuorossa on kirjoitus Nopolan sukuhaaran jäseneltä. Kirjoitus on julkaistu kotiseutulehdessä Koskelainen 2021 ja julkaistaan nyt uudelleen sukuseuran blogissa. Kirjoittaja Riitta Mäkinen on Marjatta Väänäsen tytär.

Lokakuussa 2020 kuoli ministeri Marjatta Väänänen 97-vuotiaana. Hän oli ollut 90 vuotta helsinkiläinen, mutta vahvoin sitein Koskelle Tl.

Helmi Marjatta os. Kittilä syntyi Jyväskylässä, mutta varsinaissuomalaisille vanhemmille. Hänen äitinsä oli Helmi Nopola Karinaisten Kyröstä, isänsä Urho Kittilä Kosken Halikkolasta. Urhon isovanhemmat Juho Urmas Sorvastolta ja Loviisa Liipola olivat avioituessaan hankkineet Kittilän tilan, joka sijaitsi näköetäisyydeltä Loviisan kodista. Tavan mukaan tilan nimi otettiin sukunimeksi.

Aikanaan Urho lähti kotitilalta maailmalle. Hänestä tuli toimittaja maalaisliittolaisiin lehtiin, ensin Jyväskylässä ja Turussa, sitten Helsingissä.

Helmi ja Urho kuuluivat aikansa aatteelliseen nuorisoon. Toisensa he löysivät Karinaisten nuorisoseuran loppiaisiltamissa. Helmi oli luonteeltaan arempi ja pysytteli enimmäkseen kotipiirissä. Urho aktiivisempi, kuten lehtimiehen pitääkin.

Marjattan pikkuveli Urmas kuoli heti pikkuvauvana. Kaarina syntyi Marjatan ollessa seitsenvuotias. Ikäerosta huolimatta siskoksista tuli läheisiä. Ja molemmista tuli toimittajia.

Helmi Kittilä os. Nopola, Kaarina, Marjatta ja Urho Kittilä tämän palattua vankilasta, jonne hän joutui vuonna 1935 erään poliittisen pakinansa takia

Kesäkoskelaiseksi
”Kittilän papan” kuoleman jälkeen perheen side Urho kotiseutuun tiivistyi. Perillisten keskeisessä huutokaupassa 1937 tilan omistus siirtyi Urholle ja Helmille.

Tuolloin oli varsin tavallista, että kaupunkilaiset pyrkivät sivutoimisiksi maanviljelijöiksi, mm. monilla ajan johtavilla poliitikoilla oli maatila. Urholla maahenki oli erityisen syvää lajia. Kittilät jatkoivat Helsingissä asumista, mutta naisväen kesät kuluivat tiiviisti Kittilässä. Linja-auto toi Urho isän viikonlopuiksi ja muutkin keväin syksyin.

Kittilän päärakennus Tilkasten-Värrin suvun taiteilijoihin lukeutuneen Martti Vainion ikuistamana v. 1956

Marjatta on kertonut muistelmissaan, että Koskella avautui uusi maailma, joka ei ollut pelkkää maalaisidylliä. Hän näki varsinkin naisten työn raskauden. Vastakohtaisuus keskiluokkaiseen tyttökoulun maailmaan oli ilmeinen. Myös Marjatta ja Kaarina velvoitettiin pellolle. Lypsyt kuitenkin hoiti karjanhoitaja. Paikkakunnan rientoihin tytöt osallistuivat mm. iltamien ja muiden juhlien pianisteina.

Sotavuodet merkitsivät erityisen tiukkoja työkesiä. Kesää 1943 Marjatta tuli ”suorittamaan” tuoreena ylioppilaana ja lähti syksyllä opiskelemaan Helsingin yliopistoon kirjallisuutta, taidehistoriaa ja saksan kieltä. – Maatyökesien positiivista antia oli hyvä pohjakunto, joka kantoi pitkälle vanhuuteen.

Varsinaissuomalainen ja savolainen

Opiskelijana Marjatta hakeutui Varsinaissuomalaiseen osakuntaan sekä Maalaisliittolaisten ylioppilaiden yhdistykseen. Jälkimmäisessä hän tapasi agronomiksi opiskelevan savolaispojan, Jouko Väänäsen. Tämä tuli yhtä maalaisliittolaisesta kodista kuin Marjatta. Joukon äidistä Hiljasta tuli kansanedustaja vuosiksi 1951–1966.

Kihlaparille oli elämys tutustua toistensa elämänpiireihin. Pieni esimerkki: Kun Jouko opinnoissaan luki maaperäoppia, oli ”kohosuo” hänestä aivan käsittämätön ilmiö. Sellaisia ei ollut kotiseudulla. Mutta Koskellapa oli asiasta todiste ihan Tuimalan kupeessa! Marjatalle puolestaan oli savolaisessa huumorissa tiettyä oppimista.

Jouko ja Marjatta avioituivat valmistuttuaan 1950. Heille syntyi kolme lasta, Riitta, Tuomo ja Hannu. Jouko työskenteli Pellervo-Seurassa, Valiossa sekä päätoimittajana Pellervo-lehdessä ja Maaseudun Tulevaisuudessa.

Marjatta Kittilä ja hänen seppeleensitojansa Jouko Väänänen maisterinpromootiossa keväällä 1950. Samoja juhlavaatteita käytettiin pian häissä.

Kirjoittaja läpi elämänsä
Marjatta työskenteli free lance -toimittajana, sitten Kotiliesi-lehdessä ja siirtyi 1970-luvulla Valion tiedotuspäällikköksi.

1950-60 -luvuilla Väänäset kirjoittivat yhdessä ja erikseen historiikkeja, Marjatta Kosken Tl säästöpankista ja Someron osuusmeijeristä. Kun Yrjö Liipolan taidekokoelma tuli Koskelle, Marjatta kirjoitti esittelyvihkosen. – Liipola oli sukua myös äidin puolelta, sillä Helmin isänäiti ja Yrjön äiti lukeutuivat molemmat tunnettuihin Tilkasen sisaruksiin. Myöhemmin Marjatta tuli toimimaan Tilkasten-Värrin sukuseuran puheenjohtajana.

Kotiliedessä Väänäsen leipälajeja olivat kulttuuri ja yhteiskunta. Tämän lehden palstoilla hän esimerkiksi kehitteli lasten kotihoidontuen ideaa. Toinen asia, jonka juuri hän toi yleiseen tietoisuuteen, oli juuriltaan temmattujen ruotsinsuomalaisten lasten tilanne kouluissa, joissa ummikoille ei ollut silloin mitään pehmennyksiä. Marjatta Väänänen ajoi suomalaissiirtolaisten asioita myös pohjoismaisten kontaktiensa kautta. Ruotsin maalaisliittoon Kittilän perhe oli tutustunut 1930-luvun lopussa, kun sieltä tuli kiinnostuneita yhteyksien solmijoita. Parina sota-kesänä Ruotsista tuli vapaahehtoinen nuori mies Kittilän peltotöihin. Vähitellen Marjatta värvättiin pohjoismaisiin yhteyksiin tulkiksi, ja sitten itsenäisiin tehtäviin. Myöhemmin Pohjoismaiden neuvostosta tuli hänelle tärkeä vaikutusareena.


Kulttuuriministeri Väänänen oli opintojensa mukaisella pätevyysalueellaan avatessaan suomalaisen jugendtaiteen näyttelyä Saksassa noin v. 1973. Varsinaisiin poliittisiin kamppailuihin hän oli pätevöitynyt jo koulutytöstä.

Marjatalla oli toimittajan mieli, suoranainen tarve kertoa eteenpäin kokemaansa ja näkemäänsä. Urho-isänsä kuoltua 1977 Marjatta otti jatkaakseen tämän Huidunperä-pakinoita Maaseudun Tulevaisuudessa. Urhon nimimerkki oli ollut Hannan Heikki, Marjatan Heikintytär. Hannan Heikki oli 1950-luvulla luonut silloisia Kosken oloja muistuttavan pienoisyhteisön, johon kuului sellaisia hahmoja kuin Kankuri-Karoliina, Urakka-Hermanni, eläinlääkäri, Kylä-Huinalan väki, jne. Nämä kommentoivat maailman menoa kukin omalta kantiltaan. Urhon oma ääni kuului usein Mattilan vaarina ja niin kuului Marjatankin. Vuosien edetessä Heikintytär jätti roolihahmot välillä syrjään, mutta jos hän vaikka sai jonkun ajatuksen ystävältään, ministeri Jaakko Nummiselta, se ilmaantui lehteen ”eläinlääkärin” suulla. Ja jos Hannu-poika, energia-alalla työskentelevä diplomi-insinööri, antoi faktoja tuulivoimaloista, ne muuntuivat Kylä-Huinalan opiskelijapojan tietämykseksi. Tyttären ja vävyn panokset näkyivät ”kirjastonhoitajan” kertomina.

Kirjoittamisen Heikintytär jätti täytettyään 90 vuotta. Viimeiset vuodet hän oli kyllä jo tarvinnut kirjoittamiseen ja tietokoneen hallintaan melko lailla perheen tukea.

Politiikka aina läsnä
Kittilän ja Väänäsen perheissä politiikka oli aina läsnä. Siitä puhuttiin, luettiin ja kirjoitettiin. Oma näkökulma oli etenkin maalaisväestön elämänehtojen edistäminen, mutta ei mitenkään ahtaan talouspoliittisesti. Terve kansanvaltaisuus oli ensimmäinen perusarvo. Toinen oli kulttuuri.

Marjatan politiikan seuraaminen alkoi jo lapsena. Isä teki toimittajan töitä kotonakin ja saneli eduskunta-aiheisia tekstejä puhelimessa Ilkka-lehteen. Väkisinhän sen kuuli. 1930-luvun alkupuoli oli poliittisesti erityisen kiihkeää aikaa. Eräs Ilkassa julkaistu, tunnettua oikeistopoliitikkoa arvosteleva pakina tuotti Kittilälle peräti vankilatuomion. Marjatalle tuli hyvin selväksi sellaiset käsitteet kuin ”kansanvaltainen tasavalta”. Osa opettajista olisi suosinut Saksan tai Italian diktatuurisia malleja.

Sotien jälkeen maalaisliitolla oli paljon käyttöä koulutetulle ja esiintymiskykyiselle helsinkiläisjäsenelle. Hän edusti maailmankatsomusta Yleisradion hallinnossa, Väestöliitossa, Naisjärjestöjen Keskusliitossa jne. Kun valtiovalta 1960-luvulla asetti komitean kehittämään taidehallintoa ja tukijärjestelmiä, Marjatta Väänänen nimitettiin sinne edustamaan maaseutua ja yleisöä, useimpien muiden jäsenten edustaessa omia taiteenalojaan.

NIinpä kenttä oli tuttu, kun Väänänen 1972 nimitettiin kulttuuriministeriksi. Hän pääsi panemaan suunnitelmia toimeen ja panosti erityisesti musiikkikoulutukseen, joka rakennettiin koko valtakunnan käsittäväksi verkostoksi.

Ensimmäinen ministerikausi oli taisteluntäyteinen. Laitimmainen vasemmisto valmistautui vallankumoukseen ja sai merkittävän osan kulttuurikenttää puolelleen. Kun ministeri Väänänen ajoi edellisministeriä tasapuolisempaa rahanjakoa, hänestä tuli, nykytermiä käyttäen, suorastaan maalituksen kohde. Mutta Marjatta-ministerihän oli saanut tietyn valmennuksen oman linjan pitämiseen jo koulutyttönä.

Ministeriksi tullessaan Marjatta Väänänen ei ollut vielä kansanedustaja. Mutta hän oli Keskustapuolueen Naisten puheenjohtaja ja puolueen varapuheenjohtaja. Kansanedustajaksi hänet valittiin Uudeltamaalta 1975. Vuoden 1991 vaaleihin hän ei enää asettunut ehdolle.

Väänäsen aktiivivuosina oma puolue oli melko kahtia jakautunut. Hän oli lähempänä V-linjaa, jossa ehkä oltiin arvoiltaan vähän perinteisempiä sekä vähän varauksellisempia itänaapuriin nähden, kuin K-linjalla.

Kosken maisemissa

Läpi kaikkien vuosikymmenten Marjatan sielunmaisemana pysyi Halikkola. Kun Kittilään oli rakennettu uusi päärakennus mukavuuksineen, kesälomien lisäksi myös juhlapyhät siirryttiin viettämään siellä. Eläkevuosina Väänäset pysyivät Kittilässä pidempäänkin, mutta luottamus- ja yhdistystehtävät palauttivat sitten taas pääkaupunkiin.

Kittilässä huippuhetkiä olivat pyhien ohella kylvö- ja puintipäivät. Koskelaisten keskuuteen oli mukava mennä vaikka Kohauksen tapahtumiin ja pyhäinpäivän lähetyslounaalle.

Vanha polvi oli siirtynyt rajan taakse 1977 ja 1980, Kaarina 1991. Vuonna 1998 Marjatta menetti puolisonsa Joukon.

Kosken matkat oli sen jälkeen tehtävä poikien perheiden kyydissä, sillä ajokorttia Marjatta ei koskaan hankkinut. Vaihtoehtoisesti hän käveli pikkukapsekkinsa kanssa lähimmälle pikalinjapysäkille. Entinen linja-autoreitti Helsinki-Somero-Koski vaihtui Helsinki-Salo -reitiksi, luottotaksin täydentämänä. Mummi, kuten perhepiiri häntä lastenlasten synnyttyä kutsui, pärjäsi hyvin yksinkin, mutta viihtyi parhaiten, kun mahdollisimman moni omainen oli paikalla.

2010-luvun alussa alkoi muistisairaus antaa merkkejä. Tuli aika siirtyä palvelutaloon, sitten hoivakotiin. Siellä oli somerolainen hoitaja, jonka murteen Marjatta tunnisti ja otti hänet luottohoitajakseen.

Isomummi ja yksi viidestä lapsenlapsenlapsesta vuonna 2015

Mummin 95-vuotispäivä elokuussa 2018 voitiin vielä viettää perheen kesken Kittilässä, ja samalla kahden vanhimman lapsenlapsenlapsen 8-vuotisjuhlaa.

Monen muistisairaan luonne muuttuu, Marjatan kohdalla niin, että tietty lähipiirin tuntema kärkevyys hävisi ja jäljelle jäi silkka valoisuus. – ”Ihana rouva, aina niin kiitollinen”, huudahti hoitoavustaja, joka viimeisinä päivinä tuli käymään huoneessa. Marjatan pitkään hyvänä säilynyt fyysinen kunto oli heikentynyt koronakeväänä 2020. Lokakuun toisella viikolla lääkäri totesi, että ”elämänlanka on ohut”. Mummi sai omaiset vierelleen, rauhalliseen aamuyöhön 16.10. asti.

Koronarajoitukset olivat silloin sen verran väljempiä, että siunaustilaisuuteen Kosken kirkkoon pääsi kohtuullinen saattojoukko sukua ja koskelaisia. Naispappeuden puolesta puhunut Marjatta olisi varmasti arvostanut tietoa, että hänet siunasi Outi Niiniaho, ja että laulajatkin olivat Valo-yhtyeen koskelaisia naisia.

Oli pyhäinpäivän aatto ja tarkalleen 71 vuotta Marjatan ja Joukon kihlajaisista ja Joukon ensivierailusta Koskella.

Ministeri Väänäseltä oli 1973 pyydetty puheenvuoroa kirjaan ”Minun Jumalani”. Hän korosti kirjoituksessaan Koskea ”kiintymyksen maisemana”.

”Vanha hellyttävän kaunis tapuli ja sen äärellä edellisten sukupolvien haudat.” – Mm. näillä sanoilla Marjatta kuvaili ”kiintymyksen maisemaansa” vuonna 1973

”Jumala on siinä elämän antaja ja luonnon järjestyksen ylläpitäjä. Tässä ympäristössä kevään tullen suvivirsi ja sadon kypsyttyä Soi kunniaksi Luojan ovat ominta sanomaa. […] Myönnän, että todellisen Luojani tapaan Varsinais-Suomessa. Kaikki on silloin hyvin yksinkertaista ja hyvin selvää, tai on mahdollisuus päästä selvyyteen. On kotona.”

Lisäys Tilkasten-Värrin sukuseuran sivuja varten:

Kun mietimme muistolausetta kuolinilmoitukseen, tartuimme Aaro Hellaakosken runoihin. Sieltä Marjatta oli itse löytänyt runon Kaarina-sisarensa muistoksi. Tuntui, että hän olisi arvostanut hyvän nuoruudentoverinsa Katri Hellaakosken isän ja ”suvun vävyn” tekstiä omallekin kohdalleen.

Kun elettiin loppusyksyä, kosketti säe sarjasta Marraskuu. Se sisältyi Hellaakosken kuolinvuonna 1952 ilmestyneeseen kokoelmaan.

…Jos maisema lienee marras ja hyhmäinen ja karu
(kuin tulee ollakin silloin, kun talvi lähenee)
ja poissa lintujen äänet ja kukkimisen taru,
ei vähene kiitos suusta, jos voimat vähenee,
vaan askeleen rouskahtaissa maan kylmään kamaraan
ja päivän harmetessa, kun ilta on tulollaan,
joku silmä saakoon nousta ylitse vainion
ja nähköön nyt: avaraa ja juhlavaakin on.

Säkeen mukana ikään kuin seisoimme Kittilän pihalla ja katselimme Mummin kanssa kesän kukoistuksesta talven lepoon asettuneita vainioita. Tätäkin pohjolan vuodenaikaa, pyhäinpäivän tienoota, hän arvosti. Kokonaisena säe oli liian pitkä, joten ilmoituksessa se aloitettiin rivistä ”Ei vähene kiitos”. Olihan kiitollisuus se piirre, jonka Marjatta säilytti viimeiseen asti.

Helmi Marjatta Väänänen
s. 9.8.1923 k. 16.10. 2020

Yo 1943, fil.maist. 1950
Toimittaja, tiedotuspäällikkö
Kansanedustaja 1975–1991
Presidentin valitsijamies 1975,1982
Pohjoismaisen neuvoston jäsen 1973–1991
Ministeri opetusministeriössä, ”kulttuuriministeri” 1972–75
Opetusministeri 1976–77sosiaali- ja terveysministeri 1982–83
Keskustapuolueen naisten pj. 1971–85
Keskustapuolueen puoluehallitus 1969–86, vpj. 1971-86
Helsingin kaupunginvaltuutettu 1976-1984
Naisjärjestöjen Keskusliiton pj. 1973–82
Yleisradion hallintoneuvosto 1967-91
Suomen taitoluisteluliiton pj. 1975–84
Suomen olympiakomitea 1976–84
Jne.
Puheenjohtajuuksia: Alli Paasikiven säätiö, Talonpoikaiskulttuurisäätiö, Tilkasten-Värrin sukuseura.
Ministerin arvonimi 1994