Leikkimisen tärkeydestä

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa vuorossa on kirjailija Heikki Kännö, joka kertoo tekstissään kirjailijuudestaan ja teostensa synnystä.

Olin kuuden, kun muutimme Turusta Rovaniemelle. Isäni oli saanut sieltä työpaikan kalastusbiologina. Matkustin Rovaniemelle isoisäni kuorma-autossa. Tuosta matkasta minulle on jäänyt vain muutamia hataria muistikuvia, vaikka ison auton kyydissä istuminen varmasti olikin jännittävää. Muistan silti vain sen, että jossain vaiheessa nukahdin ja sitten heräsin. Olen muistavinani myös ohjaushytin hajun, ja myöhemmin olen aina liittänyt kuorma-auton sisätilan tuoksun isoisääni, vaikkei se hänen ominaistuoksunsa tainnut ollakaan. En muista, mitä ajattelin Rovaniemelle muutosta, enkä sitä, mitä ajattelin sinne asettumisesta. Hieman vanhempana totesin, ettei Rovaniemi ollut minua varten. Tuntui vääryydeltä joutua asumaan paksujen keväthankien keskellä, kun Turussa oli jo täysi kevät. Päätin melko varhaisessa vaiheessa, että täysi-ikäiseksi ehdittyäni muuttaisin välittömästi takaisin Turkuun. Jarkko Laineen kirjat luettuani tähän yhdistyi vielä se, että sinne muutettuani perustaisin kommuunin.

Inhosin koulunkäyntiä. Ensimmäisen luokan opettajani oli kannustava, ihana ihminen, mutta seuraavana vuonna meidät vastaanotti despootti, joka saattoi lyödä oppilaan naaman pulpettiin, jos tämän ajatukset harhailivat jossain muualla kuin opetuksessa. Ja minullahan ne harhailivat. Muutama kuukausi sitten olin Ryhmäteatterin näytöksessä Helsingissä. Jonossa takanani seisova nainen ryhtyi yhtäkkiä puhumaan tuttavallisesti kuin olisimme tavanneet tämän tästä. Kävi ilmi, että hän oli luokkatoverini juuri tuolta Rovaniemen keskustan ala-asteelta, ja että hän muisti hyvin, kuinka mainittu opettaja oli kimpussamme. Ilmeisesti nimenomaan meidän kahden kimpussa. Minulla ei ollut sellaista mielikuvaa, mutta muistan, että joskus jalkani nousivat ilmaan, kun opettaja sai hyvän otteen päälaen hiuksista. Toisaalta se kävi häneltä helposti: hän oli suunnattoman suuri nainen, ja minä olin hyvin pieni poika. Olin aina koulun pienin. Yläasteen viimeiselle luokalle asti. Olisin varmasti inhonnut koulua vapauteni menettämisen vuoksi ilman tuota opettajaakin, mutta ainakin hän teki parhaansa negatiivisten tuntemusteni vahvistamiseksi.

Uskoisin, että minulle luettiin kotona paljon. Isäni jopa kirjoitti minulle oman kirjan, jossa hän kuvasi perhettämme sekä työtään kalastusbiologina. Muistan sen kirjan kuvituksineen paremmin kuin monet muut asiat noilta ajoilta. Lukemaan oppiminen saattoi olla kohdallani aika vaivalloista, koska minähän suhtauduin torjuvasti kaikkeen oppimiseen, mutta tuon taidon hankittuani en enää päästänyt kirjoja käsistäni. Kolmannelle luokalle siirryin Saarenkylän ala-asteelle. Vanhempani olivat rakentaneet talon Nivavaaraan, Rusakkotielle, ja siellä minulla oli oma huone, jonka saatoin täyttää sarjakuvakokoelmillani, jotka laajenivat melkoisiksi. Istuin kaiken aikani tuossa huoneessa lukemassa sarjakuvia ja kirjastosta lainaamiani kirjoja. Lisäksi piirsin ja kirjoitin. Minulla ei ollut minkäänlaista päämäärää oppia hyväksi piirtäjäksi tai kirjoittajaksi, puhumattakaan siitä, että olisin haaveillut noista asioista tulevana ammattina. Minulla ei ollut tavoitteellisuutta. Halusin vain leikkiä. Yläasteelta siirryin taidelukioon vailla minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Toivoin ainoastaan tulevani täysi-ikäiseksi, jotta voisin lopettaa koulunkäynnin. En tiennyt, mitä sitten ryhtyisin tekemään, mutta vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Kävin koulussa syömässä ja piirtämässä sarjakuvia. Parin vuoden kuluttua se oli ohi. Sortui omaan mahdottomuuteensa. Seitsemäntoistavuotiaana aloitin taideopinnot Limingan taidekoulussa. Oli vuosi 1985. Isäni ajoi minut ja kevyen muuttokuormani sisäoppilaitokseen, ja tunsin uuden ajan koittaneen, kun Toyotan perävalot katosivat Limingan lakeuksien taakse.

Turun Tuomikirkon tornissa otettu kirjailijakuva. Kuvan on ottanut Aleks Talve

Isäni oli harrastanut jo usean vuoden tietojen keräämistä Lapin poromaiden menneestä suuruudesta, Moskusta. Olin kulkenut hänen mukanaan tutkimusmatkoilla, joiden pedanttisuutta en osannut hämmästellä, koska Moskuun liittyvä historiantutkimus yhdistyi niin vahvasti hänen työhönsä biologina. Löysimme korven keskeltä Moskun vanhan ladon turpeeseen kadonneet perustukset, jotka mittasimme huolellisesti, ja sitten hän piirsi kivenmurikoiden sijainnit muistikirjaansa. Mielestäni se oli jokseenkin tylsää. Olisin mieluummin ollut kotona lukemassa tai piirtämässä sarjakuvia. Isäni oli kertonut minulle suunnittelevansa Moskusta kirjaa, ja mielestäni se perusteli hyvin metsässä kykkimisemme ja hyttyset ja kaiken muunkin tylsyyden, mutta tuollaistako todella oli kirjan kirjoittaminen? Tai siis: tuota kaikkeako se vaati? Ajattelin, että niin varmaankin, ja samaan hengenvetoon ajattelin, ettei minusta siihen puuhaan siis koskaan olisi. En pitänyt vaivannäöstä. Kun näin ison tiilirakennuksen, ihmettelin vanhemmilleni ääneen, kuinka joku oli jaksanut laittaa ne kaikki tiilet paikoilleen.

Ja sitten isä alkoi kirjoittaa kirjaansa, ja minä tulin viikonloppuisin Limingasta kotiin ja näin, kuinka paperipino kasvoi, ja kuinka hän litteroi haastatteluitaan ja ympäröi itsensä sadoilla lähdeteoksilla, joita kävimme yhdessä ostamassa Tukholman antikvariaateista asti. Näin, että tuollaista oli oikea kirjoitustyö. Myös minä kirjoitin koko ajan. Olin kirjoittanut jo useita ”romaaneja” ja monen monta ”runokokoelmaa”. Aina kotiin tullessani kirjoitin puhtaaksi viikon aikana valmistuneet runot, ja aina niitä kertyi kymmeniä liuskoja. Ne kaikki olivat tekeleitä, mutta minulle hyvin tärkeitä. En koskaan kirjoittanut yksittäistä runoa. Kirjoitin aina paksun kokoelman, ja lopuksi väsäsin sille sisällysluettelon ja vastaavanlaisen kansilehden, jollaisen olin nähnyt isänikin liittäneen Moskuunsa.

Sitten Mosku julkaistiin. Jari Tervo kävi haastattelemassa isääni olohuoneessamme, ja hänen kirjansa herätti keskustelua ja sitä ostettiin ja kiitettiin. Mielestäni se oli täysin luonnollista. Tietysti isäni sai kustannussopimuksen Helsinkiin sitä varten matkustettuaan; hänhän oli ammattilainen ja tehnyt kirjansa vertaansa vailla olevalla pieteetillä, jollaiseen itse en ikinä pystyisi.

Vuosia myöhemmin tapasin Pentti Linkolan Turun kirjamessuilla. Linkola oli yöpynyt luonani ollessaan puhujana vaimoni järjestämässä tilaisuudessa Turussa, ja olimme keskustelleet puhelimessa isäni Souvi-kirjasta, jonka olin hänelle lähettänyt. Nyt hän seisoi edessäni ihmisiä vilisevässä käytävässä ja kysyi: ”Miltä sinusta tuntuu, kun tiedät, ettet koskaan tule kirjoittamaan yhtä hyvää kirjaa kuin isäsi?” Linkola piti isääni Suomen parhaana kirjailijana, ja olin lähettänyt hänelle Souvin, koska ihailin heitä molempia. Ajattelin, että Linkolan kysymys oli paitsi vaivaannuttava myös relevantti. Ajattelin itsekin niin. Pidin isääni sanankäytön mestarina, ja mielestäni hänen kirjansa eivät olleet saaneet ansaitsemaansa huomiota. Nuorempana tosin en tajunnut tätä asiaa. Rosa Liksom oli lähettänyt hänelle kiitoskortin Olkajoen luettuaan, ja minä kuvittelin, että sellaista hänen kirjailijaelämänsä oli. Liksomit ja muut ihailemani ihmiset lähettelivät hänelle kortteja ja kehuivat häntä Suomen parhaaksi. Ajattelin kuten Linkola, että tuollaisen kirjailijan varjosta olisi hyvin vaikea luoda omaa kirjailijanuraa. Sellainen kuitenkin siinsi mielessäni. Olin lopettanut kuvataiteen tekemisen ja työskentelin ystävieni mainostoimistossa. Menin aamulla töihin ja tulin illalla töistä ja tunsin itseni lyödyksi, koska yritykseni kirjoittaa eivät kantaneet hedelmää.

Minulla kuitenkin oli idea. Kirja nimeltä Sömnö. Olin matkustanut perheeni kanssa Utön saarelle ja kirjoittanut siellä synopsiksen, kehittänyt hahmoilleni nimet ja tarinat ja keksinyt myös kirjan nimen. Muita ongelmia ei ollut kuin se, etten osannut kirjoittaa kirjaa. Työ- ja perhe-elämä olivat opettaneet minulle vastuuntuntoa enkä enää pelännyt työn tekemistä, mutta en halunnut pilata parasta ideaani huonolla kirjoittamisella. Tein siis edelleen sitä, minkä parhaiten taisin. Leikin kirjojen kirjoittamista suoltamalla useita kehnoja harjoitusromaaneja ja säästelin Sömnötä. Sitten keksin idean Mehiläistiehen. Mehiläistie olisi mysteeriromaani, joka kertoisi saksalaisesta kuvataiteilijasta, Joseph Beuysista. Joseph Beuys olisi minun Moskuni. Enää en kammoaisi tiilitalon muuraamista: upottautuisin taustatyöhön ja katsoisin lopultakin, olisiko minusta siihen, mitä elämältäni eniten halusin.

Keräsin tietoa, käänsin huonolla kielitaidollani englanninkielisiä lähdeteoksia ja kirjoitin Mehiläistietä lopulta viisi vuotta. Pidin sitä kenraaliharjoituksena Sömnölle. Kun Mehiläistie oli valmis, lähetin sen useille kustantajille ja ryhdyin välittömästi kirjoittamaan Sömnötä. Puolen vuoden kuluttua minulla oli kustannussopimus turkulaisen Sammakon kanssa. Olin tyytyväinen, sillä olin aina nähnyt itseni Sammakon kirjailijana. Sammakko julkaisi Bukowskia, Kerouacia ja Burroughsia. Beat-kirjallisuus oli Jarkko Laineen romaaneista lähtien ollut lähellä sydäntäni, vaikka itse en sen tyyppistä tekstiä enää yrittänytkään kirjoittaa, mikä saattoi olla merkittävä syy sille, että olin vihdoinkin onnistunut tuottamaan jotain julkaisukelpoista.

Kun Mehiläistie ilmestyi, Sömnö oli jo kertaalleen kirjoitettu. Pauli Tapio voitti vuoden 2017 HS:n esikoiskirjakilpailun runoteoksellaan Varpuset ja aika. Ennen hänen nimensä julkistamista istahdin kustannustoimittajani kanssa Kiasman kahvilaan ja pidimme tunnin palaverin Sömnön vaatimista muutoksista, joista juonen vaihtaminen ei ollut pienin, mutta tiesin selviytyväni siitä. Sehän oli vain röykkiö tiiliä, ja tiilet olivat olemassa muuraamista varten. Lähdimme Kiasmasta ja hetkeä myöhemmin kättelin Antti Majanderia, joka kysyi, joko toinen romaanini oli suunnitteilla. Tunsin ylpeyttä vastatessani hänelle, että kirjoitin parhaillani kolmatta. Vuotta myöhemmin Sömnö voitti Runeberg-palkinnon, ja silloin viimeistelin Runoilijaa. Runoilijan ilmestyessä luovutin kustantajalle käsikirjoituksen, joka julkaistaan parin viikon kuluttua nimellä Ihmishämärä. Parhaillani kirjoitan viidettä kirjaani. Ja nyt – viisikymmentäkolmevuotiaana; viisitoista vuotta kestäneen päämäärätietoisen ja totisen kirjoitusrupeaman jälkeen, neljän julkaistun ja kehuja keränneen kirjan jälkeen – minulla on leikkimistä ikävä. En ole leikkinyt kirjojen kirjoittamista enää aikoihin.

Ja Linkola… Kustantajani antoi hänelle Mehiläistien vähän ennen hänen kuolemaansa. Linkola selasi teostani tuhansien avantovesien kömpelöittämillä sormillaan, laski sen pöydälle ja totesi: ”Tämä ei taida olla oikein minun kirjani.”

Heikki Kännö
5.4. Turussa