Ajan jättämä Jalmari – elämää ja sotaa rintamailla

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa tekstin on laatinut Seppo MT Vainio (everstiluutnantti evp.), joka hiljattain liittyi sukuseuran jäseneksi. Seppo jäi eläkkeelle Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksen pääopettajan tehtävästä, jolloin kirjoittamiselle on löytynyt aikaa ja kirjoja onkin syntynyt nopeaan tahtiin. Juuri julkaistua kirjaansa varten taustatutkimusta tehnyt Seppo sai sukuseuran jäsenyyden myötä käyttöönsä digitalisoidut sukukirjatkirjat, joista oli hyötyä Tilkasten tilan ja Hammarin-suvun yhtymäkohtien tarkastelussa.

Olen Seppo 56 v. Asustelen vaimoni kanssa Sastamalassa haja-asutusalueella, missä aika kuluu rintamiestalon hoitamisessa ja vanhuuseläkkeestä nauttimisessa. Pääseehän sotilasvirasta yhä melko nuorena eläkkeelle eli reserviin. Viisikymppisenä monet ryhtyvät harrastamaan moottoripyöräilyä tai sukututkimusta. Olen ajoni jo ajanut. Vaikka HDllä kruisailu oli mukavaa ja vei moniin paikkoihin, ei se tuonut kummoista sisältöä elämään. Siispä hurahdin sukututkimukseen. Se veikin jo paljon mielenkiintoisempiin paikkoihin ja toi sekä sisältöä että merkitystä elämään.

Seppo MT Vainio ja rakuunamiekka

Lähdin sukututkimuksessa ensin äitini jäljille. Sieltä menneisyyden himmentämistä hahmoista löytyi eräs Herman. Hänen elämänsä oli niin mielenkiintoinen, että päätin kirjoittaa siitä kirjan (Herman: keisarin tarkk’ampuja ja vartija, ISBN 978-952-7244-93-7) Herman palveli nuorena miehenä Suomen Kaartissa. Pääsin Hermannin mukana Moskovaan keisari Nikolai II:n kruunajaisiin 1896 ja sittemmin Keski-Pohjanmaalle sisällissodan pyörteisiin.

Seuraavaksi lähdin isäni jäljille. Seurasin isälinjaa kohti menneisyyttä. Pysähdyin Kyröön Tarvasjoen länsirantaan. ”Marttilan Karinaisten Tilkasen köyhällä maatilalla eleli 1600-luvun alussa muuan Hans Tilkanen, josta tuli hakkapeliitta. Heikki Yrjönpoika Tilkasen tila oli ajautunut veronmaksukyvyttömäksi, joten Hans Heikinpoika ryhtyi suorittamaan tilan saamaan verohuojennusta vastaan ratsupalvelusta ja Tilkasesta tuli kruunun ratsumiestila. Hans tempautui Tarvasjoen varrelta viisitoistavuotiaana kolmikymmenvuotisen sodan tiimellykseen.”

Ryhdyin kirjoittamaan uutta kirjaa. Tyylilajiksi valitsin asiaproosan. Loin todellisten tapahtumien ympärille tarinaa. Kuljetin tarinassa yhtä Hammarin sukuhaaraa kolmikymmenvuotisesta sodasta aina Kekkosen päiviin. Sukuselvittely synnytti mikrohistoriaa, jossa Hammarien tarinat nivoutuivat menneisyyden kansallisiin kohtalonhetkiin. Pienet tarinat toivat historian suureen tarinaan tartuntapintaa.

Sepon upseerimiekka (yllä) ja rakuunamiekka (alla)

Pari katkelmaa kirjasta. Ensimmäinen katkelma on isonvihan jälkeen. ”… kirkon lukkari läpäytti kirkon pikkukelloa marraskuisena päivänä 1770. Raahen kirkkoherra Thomas Stenbäck oli aloittelemassa 94-vuotiaana kuolleen leskirouvan, Marjatan siunaamista. Lukkari jatkoi kellojen läpäyttämistä ottaen mukaan myös ison kellon. Sielunkellojen soitto karkotti pimeyden voimat pois häiritsemästä Marjatan taivasmatkaa. Taivaaseen ne viestivät, että täältä tulee nyt Marjatta! Kauaskantoinen kellon kilkatus kertoi pitäjään Marjatan sukupuolen ja iän. Naispuolisen vainajan kuolinkellot aloitettiin pikkukellolla ja miesvainajan isolla kellolla. Isolla kellolla soitettiin vuosikymmenet ja pikkukellolla yksittäiset vuodet. Marjatta sai yhdeksän ison kellon kumausta ja neljä pientä kilahdusta, jos lukkari ei seonnut laskuissaan. Kirkkoherra kunnioitti vainajan pitkää ja ankaraa elämää laatimalla normaalia pidemmän ruumissaarnan, vaikka vuoden 1686 kirkkolain mukaan personaliat tuli rakentaa pitkittä puheitta ja ansiot ylittävittä ylistyksittä.”

Toinen katkelma on 1800-luvun lopulta. Juho Hammar on tehnyt torpparikontrahdin Hongiston kartanon kanssa. Kontrahdin ehdot ovat kovat eikä Juhon astma ainakaan helpota rehkimistä. ”Vaikeudet karttuivat ikään kuin saadakseen onneen tuudittautuneen Juhon polvilleen. Heinäsato meni suurelta osalta pilalle. Juho oli päättänyt korjata heinänsä latoon ennen kuin piti mennä tekemään sama kartanon heinille. Heinät oli korjattu liian tuoreena, ne alkoivat ladossa palamaan. Juho joutui ajamaan käymään ryhtyneet heinät takaisin taivasalle kuivumaan. Juho oli uupunut edestakaisesta ramppaamisesta. Kun viimein tuli aika korjata kuivuneet heinät uudestaan latoon, rankkasade liotti ne litimäriksi. Turhautunut ja kiukkuinen itku kasteli Juhon posket, mutta yksityisesti. Anoppikin pääsi vahingoniloisesti sanomaan, että olikin ihmetellyt sitä kylvöheinäintoilua. Ei ollut helppoa heinän teko.

Juho rämpi kuin horroksessa. Oli aivan tavoittamattomissa sysimustissa mietteissään. Elämä oli hyllyvällä pohjalla eikä hänestä ollut taakan kannattelijaksi. Juhon mielessä oli aina toivo ja epätoivo tukkanuottasilla. Nyt oli epätoivo niskan päällä. Joku voisi sanoa, että sitä ihmisen elämä juuri on, olla niin paljon reaktioidensa ja mielialojensa varassa. Juho ei pysähtynyt ajattelemaan. Hän oli tottunut paahtamaan eteenpäin liikoja miettimättä. Olisi pitänyt pysähtyä hetkeksi. Haastamaan omaa ajatteluaan, joka reaktiivisesti vaikutti kaiken epätoivon taustalla. Pohdiskelu olisi voinut avata epätoivon hetkellä uusia mahdollisuuksia.

– Ei tää ny ol hätä eikä mikkään, valoi Tilta rohkaisua mieheensä.

Korvenpäässä tehtiin kaikki mahdollinen millä turvattaisiin lehmien ja hevosen talviruokinta. Kauran oljet kerättiin huolella talteen. Heinää korjattiin luonnonniityiltä. Juho katkoi vesurilla ja niputti valtavat määrät kerppuja navetan ylisille kuivumaan. Hän latvusti nuoret puut niin, että tulevinakin vuosina niiden uusista haaroista sai yhä enemmän lehdeksiä. Hän varoi ottamasta leppää, kelvottomaksi mainittua. Virheisiin ei ollut enää varaa. Naapurit ja sukulaiset lupasivat auttaa hädässä. Heiltä saisi heinää talvella. Lehmien ja hevosen talvi oli turvattu.”

Kiitän Tilkasten-Värrin sukuseuraa mahdollisuudesta liittyä kannattajajäseneksi ja päästä tutustumaan suvun historiakirjoihin. Erityisen mieluisaa oli, kun Juha ja Pirjo-Riitta Tilkanen sekä poikansa Tuomas ottivat minut vieraanvaraisesti vastaan ja päästivät tutustumaan Hans Hammarin kotitilaan Tarvasjoen varrella ja rakuunamiekkaan. Jos kirja (Ajan jättämä Jalmari – elämää ja sotaa rintamailla, ISBN 978-952-94-6959-8) kiinnostaa, niitä voi tilata minulta (sekamtvain@gmail.com), laitan postina tulemaan. Hermanniakin on vielä jäljellä.

yt, Seppo