Ota päivämäärä talteen! – Retki Tilkasten-Värrin taidekohteisiin ja kantatiloille 15.6.2024

24.01.2024

Tilkasten-Värrin sukuseura ry järjestää lauantaina 15.6.2024 linja-autoristeilyn, jonka matkakohteina ovat suvun taiteilijoiden taidekohteet, sekä muutama suvun kantatila. Alustavan suunnitelman mukaan matka alkaa aamupäivällä ja päättyy iltapäivän puolella.

Mikä on kantatila? Lue lisää täältä!

Matka alkaa Koskelta ja ensimmäisenä kohteena on Yrjö Liipolan taidemuseo, joka esittelee merkittävän kuvanveistäjän tuotantoa. Taidemuseon jälkeen suunnataan kohti entistä Karinasten kuntaa, jossa tehdään käynnit Tilkasten kantatilalla, Värrien kantatiloilla, sekä Wäinö Aaltosen syntymäpaikalla. Matkan viimeinen kohde on Karinaisten kirkko, josta löytyy paljon suvun jäsenten tuottamaa kirkollistaidetta tai suvun jäsenten lahjoittamia koriste-esineitä. Karinaisten kirkolta löytyy mm. Wäinö Aaltosen suunnittelema sankarihauta ja Kalle Tähtisen koristemaalauksia. Karinaisten kirkolta suunnataan takaisin lähtöpaikalle Koskelle.

Lisää kantatilojoen historiasta voit lukea lisää sukukirjojen trilogian ensimmäisestä osasta. Kaikki kolme sukukirjaa löytyvät digitoituina kappaleina jäsensivujemme intrasta. Jos et ole vielä jäsen, voi tehdä hakemuksen täällä!

Tarkemmat aikataulut retkestä ja ilmoittautumisten vastaanotto ilmoitetaan myöhemmin Tilkasten-Värrin sukuseuran kaikissa viestintäkanavissa kevään aikana.

Ajan jättämä Jalmari – elämää ja sotaa rintamailla

16.11.2022

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa tekstin on laatinut Seppo MT Vainio (everstiluutnantti evp.), joka hiljattain liittyi sukuseuran jäseneksi. Seppo jäi eläkkeelle Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon laitoksen pääopettajan tehtävästä, jolloin kirjoittamiselle on löytynyt aikaa ja kirjoja onkin syntynyt nopeaan tahtiin. Juuri julkaistua kirjaansa varten taustatutkimusta tehnyt Seppo sai sukuseuran jäsenyyden myötä käyttöönsä digitalisoidut sukukirjatkirjat, joista oli hyötyä Tilkasten tilan ja Hammarin-suvun yhtymäkohtien tarkastelussa.

Olen Seppo 56 v. Asustelen vaimoni kanssa Sastamalassa haja-asutusalueella, missä aika kuluu rintamiestalon hoitamisessa ja vanhuuseläkkeestä nauttimisessa. Pääseehän sotilasvirasta yhä melko nuorena eläkkeelle eli reserviin. Viisikymppisenä monet ryhtyvät harrastamaan moottoripyöräilyä tai sukututkimusta. Olen ajoni jo ajanut. Vaikka HDllä kruisailu oli mukavaa ja vei moniin paikkoihin, ei se tuonut kummoista sisältöä elämään. Siispä hurahdin sukututkimukseen. Se veikin jo paljon mielenkiintoisempiin paikkoihin ja toi sekä sisältöä että merkitystä elämään.

Lähdin sukututkimuksessa ensin äitini jäljille. Sieltä menneisyyden himmentämistä hahmoista löytyi eräs Herman. Hänen elämänsä oli niin mielenkiintoinen, että päätin kirjoittaa siitä kirjan (Herman: keisarin tarkk’ampuja ja vartija, ISBN 978-952-7244-93-7) Herman palveli nuorena miehenä Suomen Kaartissa. Pääsin Hermannin mukana Moskovaan keisari Nikolai II:n kruunajaisiin 1896 ja sittemmin Keski-Pohjanmaalle sisällissodan pyörteisiin.

Seuraavaksi lähdin isäni jäljille. Seurasin isälinjaa kohti menneisyyttä. Pysähdyin Kyröön Tarvasjoen länsirantaan. ”Marttilan Karinaisten Tilkasen köyhällä maatilalla eleli 1600-luvun alussa muuan Hans Tilkanen, josta tuli hakkapeliitta. Heikki Yrjönpoika Tilkasen tila oli ajautunut veronmaksukyvyttömäksi, joten Hans Heikinpoika ryhtyi suorittamaan tilan saamaan verohuojennusta vastaan ratsupalvelusta ja Tilkasesta tuli kruunun ratsumiestila. Hans tempautui Tarvasjoen varrelta viisitoistavuotiaana kolmikymmenvuotisen sodan tiimellykseen.”

Ryhdyin kirjoittamaan uutta kirjaa. Tyylilajiksi valitsin asiaproosan. Loin todellisten tapahtumien ympärille tarinaa. Kuljetin tarinassa yhtä Hammarin sukuhaaraa kolmikymmenvuotisesta sodasta aina Kekkosen päiviin. Sukuselvittely synnytti mikrohistoriaa, jossa Hammarien tarinat nivoutuivat menneisyyden kansallisiin kohtalonhetkiin. Pienet tarinat toivat historian suureen tarinaan tartuntapintaa.

Pari katkelmaa kirjasta. Ensimmäinen katkelma on isonvihan jälkeen. ”… kirkon lukkari läpäytti kirkon pikkukelloa marraskuisena päivänä 1770. Raahen kirkkoherra Thomas Stenbäck oli aloittelemassa 94-vuotiaana kuolleen leskirouvan, Marjatan siunaamista. Lukkari jatkoi kellojen läpäyttämistä ottaen mukaan myös ison kellon. Sielunkellojen soitto karkotti pimeyden voimat pois häiritsemästä Marjatan taivasmatkaa. Taivaaseen ne viestivät, että täältä tulee nyt Marjatta! Kauaskantoinen kellon kilkatus kertoi pitäjään Marjatan sukupuolen ja iän. Naispuolisen vainajan kuolinkellot aloitettiin pikkukellolla ja miesvainajan isolla kellolla. Isolla kellolla soitettiin vuosikymmenet ja pikkukellolla yksittäiset vuodet. Marjatta sai yhdeksän ison kellon kumausta ja neljä pientä kilahdusta, jos lukkari ei seonnut laskuissaan. Kirkkoherra kunnioitti vainajan pitkää ja ankaraa elämää laatimalla normaalia pidemmän ruumissaarnan, vaikka vuoden 1686 kirkkolain mukaan personaliat tuli rakentaa pitkittä puheitta ja ansiot ylittävittä ylistyksittä.”

Toinen katkelma on 1800-luvun lopulta. Juho Hammar on tehnyt torpparikontrahdin Hongiston kartanon kanssa. Kontrahdin ehdot ovat kovat eikä Juhon astma ainakaan helpota rehkimistä. ”Vaikeudet karttuivat ikään kuin saadakseen onneen tuudittautuneen Juhon polvilleen. Heinäsato meni suurelta osalta pilalle. Juho oli päättänyt korjata heinänsä latoon ennen kuin piti mennä tekemään sama kartanon heinille. Heinät oli korjattu liian tuoreena, ne alkoivat ladossa palamaan. Juho joutui ajamaan käymään ryhtyneet heinät takaisin taivasalle kuivumaan. Juho oli uupunut edestakaisesta ramppaamisesta. Kun viimein tuli aika korjata kuivuneet heinät uudestaan latoon, rankkasade liotti ne litimäriksi. Turhautunut ja kiukkuinen itku kasteli Juhon posket, mutta yksityisesti. Anoppikin pääsi vahingoniloisesti sanomaan, että olikin ihmetellyt sitä kylvöheinäintoilua. Ei ollut helppoa heinän teko.

Juho rämpi kuin horroksessa. Oli aivan tavoittamattomissa sysimustissa mietteissään. Elämä oli hyllyvällä pohjalla eikä hänestä ollut taakan kannattelijaksi. Juhon mielessä oli aina toivo ja epätoivo tukkanuottasilla. Nyt oli epätoivo niskan päällä. Joku voisi sanoa, että sitä ihmisen elämä juuri on, olla niin paljon reaktioidensa ja mielialojensa varassa. Juho ei pysähtynyt ajattelemaan. Hän oli tottunut paahtamaan eteenpäin liikoja miettimättä. Olisi pitänyt pysähtyä hetkeksi. Haastamaan omaa ajatteluaan, joka reaktiivisesti vaikutti kaiken epätoivon taustalla. Pohdiskelu olisi voinut avata epätoivon hetkellä uusia mahdollisuuksia.

– Ei tää ny ol hätä eikä mikkään, valoi Tilta rohkaisua mieheensä.

Korvenpäässä tehtiin kaikki mahdollinen millä turvattaisiin lehmien ja hevosen talviruokinta. Kauran oljet kerättiin huolella talteen. Heinää korjattiin luonnonniityiltä. Juho katkoi vesurilla ja niputti valtavat määrät kerppuja navetan ylisille kuivumaan. Hän latvusti nuoret puut niin, että tulevinakin vuosina niiden uusista haaroista sai yhä enemmän lehdeksiä. Hän varoi ottamasta leppää, kelvottomaksi mainittua. Virheisiin ei ollut enää varaa. Naapurit ja sukulaiset lupasivat auttaa hädässä. Heiltä saisi heinää talvella. Lehmien ja hevosen talvi oli turvattu.”

Kiitän Tilkasten-Värrin sukuseuraa mahdollisuudesta liittyä kannattajajäseneksi ja päästä tutustumaan suvun historiakirjoihin. Erityisen mieluisaa oli, kun Juha ja Pirjo-Riitta Tilkanen sekä poikansa Tuomas ottivat minut vieraanvaraisesti vastaan ja päästivät tutustumaan Hans Hammarin kotitilaan Tarvasjoen varrella ja rakuunamiekkaan. Jos kirja (Ajan jättämä Jalmari – elämää ja sotaa rintamailla, ISBN 978-952-94-6959-8) kiinnostaa, niitä voi tilata minulta (sekamtvain@gmail.com), laitan postina tulemaan. Hermanniakin on vielä jäljellä.

yt, Seppo

Vanhusten yhteistyöllä uusi upea elämäkertateos Nuori Aaro

07.09.2022

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa tekstin on laatinut TVSS hallituksen jäsen Hanna Kiviranta.

Kun Pekka Tarkka soitti minulle kolmisen vuotta sitten ja kertoi tekevänsä ihailemastaan runoilijasta Aaro Hellaakoskesta (1893-1952) uuden elämäkerran ja kysyi, saako tulla haastattelemaan meitä, olin aika epäuskoinen tuleeko kirja koskaan valmiiksi. Molemmat osapuolet olivat mielestäni jo aika iäkkäitä. Pekka sanoi olevansa 84 ja äitini oli tuolloin 94 vuotias.

Vierailuja ja sähköposteja on vaihdeltu tiuhaan tuona aikana ja nyt viikko sitten saimme käsiimme juuri painosta tulleet lämpimäiskirjat.

Nuori Aaro on todella vaikuttava teos.  Pekka Tarkka on ennen kaikkea kriitikko, Helsingin Sanomien pitkäaikainen kulttuuritoimittaja ja kirjallisuuden tutkija, mutta hänen tapansa kirjoittaa ei ole kuitenkaan lainkaan kuivaa eikä luettelomaista.  Kieli on elävää, lennokasta ja helposti luettavaa. Tekstistä huokuu myös hänen lämmin ja läheinen suhtautumisensa Aaro Hellaakoskeen, vaikka he eivät ole koskaan tavanneetkaan.

Pekka Tarkan ensimmäinen kokemus Hellaakoskesta tuli nuorena lyseolaisena, jolloin Yrjö Jyrinkoski vieraili Tampereen lyseossa ja lausui Aaron runon ”Viatonten valssi”. Lausuntahetken seurauksena Pekka hankki itselleen omaksi Hellaakosken runokirjan ja lueskeli sitä ahkerasti itsekseen. Kiinnostusta runoilijaan lisäsi se, että Pekka Tarkka asui Tampereen Pispalan harjulla, jossa myös Aaron vanhemmat asuivat ja jossa Aaro oli kokenut nuorukaisena jopa sisällissotamme kauhut. Pekan isä oli myös pappi, joka rakasti Hellaakosken uskonnollista runoa ”Hengen manaus” ja tämäkin lisäsi Pekan tarmoa tutustua runoilijaan lisää. Pekka Tarkka kirjoitti ylioppilaaksi v.1954 ja ylioppilasaineensakin hän kirjoitti Hellaakosken runoista.

Unto Kupiainen teki Hellaakoskesta elämäkerran jo vuonna 1953, mutta painoasu ja kuvat ovat sodanjälkeisen ajan mukaisesti nykysilmillä katsoen harmaita. Pekka Tarkka on panostanut vanhojen kuvien etsimiseen ja esille tuomiseen. Valokuvaaja Petri Nuutinen oli saanut käsiinsä Aaron isän  Antti Rieti Helaakosken lasinegatiivikokoelman, joka oli pienissä siroissa Antti Rietin itse tekemissä laatikoissa. Kokoelmassa oli suvun vanhojen valokuvien lisäksi kuvia geologikaksikon, isän ja pojan yhteisiltä tutkimusmatkoilta. Valokuvien runsaus lisää kirjan visuaalista ilmettä.

Pekka Tarkka on etsinyt eri tutkimusaineistoista myös tietoja Hellaakosken suvusta ja tuo kirjassaan esiin monia uusia asioita, sellaisiakin joista on tähän asti vaiettu.

Kysyin Tarkalta, mikä yhdistää kahta hänen ihailemaansa runoilijaa Hellaakoskea ja Saarikoskea, jotka minusta tuntuvat aika erilaisilta, mutta hän vastasi heti miettimättä: Heidän tapansa kirjoittaa on samanlaista, soinnillista ja rytmillistä. Ja molemmat ovat myös runouden uudistajia kuten kolmas hänen suosikkirunoilijansa P.Mustapääkin.

Pekka Tarkan kirjassa on kulttuurihistoriaa, taidearvosteluja, runoja, valokuvia ja elämäkertaa mielenkiintoisella helpolla esitystavalla.

Leikkimisen tärkeydestä

05.04.2022

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa vuorossa on kirjailija Heikki Kännö, joka kertoo tekstissään kirjailijuudestaan ja teostensa synnystä.

Olin kuuden, kun muutimme Turusta Rovaniemelle. Isäni oli saanut sieltä työpaikan kalastusbiologina. Matkustin Rovaniemelle isoisäni kuorma-autossa. Tuosta matkasta minulle on jäänyt vain muutamia hataria muistikuvia, vaikka ison auton kyydissä istuminen varmasti olikin jännittävää. Muistan silti vain sen, että jossain vaiheessa nukahdin ja sitten heräsin. Olen muistavinani myös ohjaushytin hajun, ja myöhemmin olen aina liittänyt kuorma-auton sisätilan tuoksun isoisääni, vaikkei se hänen ominaistuoksunsa tainnut ollakaan. En muista, mitä ajattelin Rovaniemelle muutosta, enkä sitä, mitä ajattelin sinne asettumisesta. Hieman vanhempana totesin, ettei Rovaniemi ollut minua varten. Tuntui vääryydeltä joutua asumaan paksujen keväthankien keskellä, kun Turussa oli jo täysi kevät. Päätin melko varhaisessa vaiheessa, että täysi-ikäiseksi ehdittyäni muuttaisin välittömästi takaisin Turkuun. Jarkko Laineen kirjat luettuani tähän yhdistyi vielä se, että sinne muutettuani perustaisin kommuunin.

Inhosin koulunkäyntiä. Ensimmäisen luokan opettajani oli kannustava, ihana ihminen, mutta seuraavana vuonna meidät vastaanotti despootti, joka saattoi lyödä oppilaan naaman pulpettiin, jos tämän ajatukset harhailivat jossain muualla kuin opetuksessa. Ja minullahan ne harhailivat. Muutama kuukausi sitten olin Ryhmäteatterin näytöksessä Helsingissä. Jonossa takanani seisova nainen ryhtyi yhtäkkiä puhumaan tuttavallisesti kuin olisimme tavanneet tämän tästä. Kävi ilmi, että hän oli luokkatoverini juuri tuolta Rovaniemen keskustan ala-asteelta, ja että hän muisti hyvin, kuinka mainittu opettaja oli kimpussamme. Ilmeisesti nimenomaan meidän kahden kimpussa. Minulla ei ollut sellaista mielikuvaa, mutta muistan, että joskus jalkani nousivat ilmaan, kun opettaja sai hyvän otteen päälaen hiuksista. Toisaalta se kävi häneltä helposti: hän oli suunnattoman suuri nainen, ja minä olin hyvin pieni poika. Olin aina koulun pienin. Yläasteen viimeiselle luokalle asti. Olisin varmasti inhonnut koulua vapauteni menettämisen vuoksi ilman tuota opettajaakin, mutta ainakin hän teki parhaansa negatiivisten tuntemusteni vahvistamiseksi.

Uskoisin, että minulle luettiin kotona paljon. Isäni jopa kirjoitti minulle oman kirjan, jossa hän kuvasi perhettämme sekä työtään kalastusbiologina. Muistan sen kirjan kuvituksineen paremmin kuin monet muut asiat noilta ajoilta. Lukemaan oppiminen saattoi olla kohdallani aika vaivalloista, koska minähän suhtauduin torjuvasti kaikkeen oppimiseen, mutta tuon taidon hankittuani en enää päästänyt kirjoja käsistäni. Kolmannelle luokalle siirryin Saarenkylän ala-asteelle. Vanhempani olivat rakentaneet talon Nivavaaraan, Rusakkotielle, ja siellä minulla oli oma huone, jonka saatoin täyttää sarjakuvakokoelmillani, jotka laajenivat melkoisiksi. Istuin kaiken aikani tuossa huoneessa lukemassa sarjakuvia ja kirjastosta lainaamiani kirjoja. Lisäksi piirsin ja kirjoitin. Minulla ei ollut minkäänlaista päämäärää oppia hyväksi piirtäjäksi tai kirjoittajaksi, puhumattakaan siitä, että olisin haaveillut noista asioista tulevana ammattina. Minulla ei ollut tavoitteellisuutta. Halusin vain leikkiä. Yläasteelta siirryin taidelukioon vailla minkäänlaisia tulevaisuudennäkymiä. Toivoin ainoastaan tulevani täysi-ikäiseksi, jotta voisin lopettaa koulunkäynnin. En tiennyt, mitä sitten ryhtyisin tekemään, mutta vaihtoehtoja ei tuntunut olevan. Kävin koulussa syömässä ja piirtämässä sarjakuvia. Parin vuoden kuluttua se oli ohi. Sortui omaan mahdottomuuteensa. Seitsemäntoistavuotiaana aloitin taideopinnot Limingan taidekoulussa. Oli vuosi 1985. Isäni ajoi minut ja kevyen muuttokuormani sisäoppilaitokseen, ja tunsin uuden ajan koittaneen, kun Toyotan perävalot katosivat Limingan lakeuksien taakse.

Isäni oli harrastanut jo usean vuoden tietojen keräämistä Lapin poromaiden menneestä suuruudesta, Moskusta. Olin kulkenut hänen mukanaan tutkimusmatkoilla, joiden pedanttisuutta en osannut hämmästellä, koska Moskuun liittyvä historiantutkimus yhdistyi niin vahvasti hänen työhönsä biologina. Löysimme korven keskeltä Moskun vanhan ladon turpeeseen kadonneet perustukset, jotka mittasimme huolellisesti, ja sitten hän piirsi kivenmurikoiden sijainnit muistikirjaansa. Mielestäni se oli jokseenkin tylsää. Olisin mieluummin ollut kotona lukemassa tai piirtämässä sarjakuvia. Isäni oli kertonut minulle suunnittelevansa Moskusta kirjaa, ja mielestäni se perusteli hyvin metsässä kykkimisemme ja hyttyset ja kaiken muunkin tylsyyden, mutta tuollaistako todella oli kirjan kirjoittaminen? Tai siis: tuota kaikkeako se vaati? Ajattelin, että niin varmaankin, ja samaan hengenvetoon ajattelin, ettei minusta siihen puuhaan siis koskaan olisi. En pitänyt vaivannäöstä. Kun näin ison tiilirakennuksen, ihmettelin vanhemmilleni ääneen, kuinka joku oli jaksanut laittaa ne kaikki tiilet paikoilleen.

Ja sitten isä alkoi kirjoittaa kirjaansa, ja minä tulin viikonloppuisin Limingasta kotiin ja näin, kuinka paperipino kasvoi, ja kuinka hän litteroi haastatteluitaan ja ympäröi itsensä sadoilla lähdeteoksilla, joita kävimme yhdessä ostamassa Tukholman antikvariaateista asti. Näin, että tuollaista oli oikea kirjoitustyö. Myös minä kirjoitin koko ajan. Olin kirjoittanut jo useita ”romaaneja” ja monen monta ”runokokoelmaa”. Aina kotiin tullessani kirjoitin puhtaaksi viikon aikana valmistuneet runot, ja aina niitä kertyi kymmeniä liuskoja. Ne kaikki olivat tekeleitä, mutta minulle hyvin tärkeitä. En koskaan kirjoittanut yksittäistä runoa. Kirjoitin aina paksun kokoelman, ja lopuksi väsäsin sille sisällysluettelon ja vastaavanlaisen kansilehden, jollaisen olin nähnyt isänikin liittäneen Moskuunsa.

Sitten Mosku julkaistiin. Jari Tervo kävi haastattelemassa isääni olohuoneessamme, ja hänen kirjansa herätti keskustelua ja sitä ostettiin ja kiitettiin. Mielestäni se oli täysin luonnollista. Tietysti isäni sai kustannussopimuksen Helsinkiin sitä varten matkustettuaan; hänhän oli ammattilainen ja tehnyt kirjansa vertaansa vailla olevalla pieteetillä, jollaiseen itse en ikinä pystyisi.

Vuosia myöhemmin tapasin Pentti Linkolan Turun kirjamessuilla. Linkola oli yöpynyt luonani ollessaan puhujana vaimoni järjestämässä tilaisuudessa Turussa, ja olimme keskustelleet puhelimessa isäni Souvi-kirjasta, jonka olin hänelle lähettänyt. Nyt hän seisoi edessäni ihmisiä vilisevässä käytävässä ja kysyi: ”Miltä sinusta tuntuu, kun tiedät, ettet koskaan tule kirjoittamaan yhtä hyvää kirjaa kuin isäsi?” Linkola piti isääni Suomen parhaana kirjailijana, ja olin lähettänyt hänelle Souvin, koska ihailin heitä molempia. Ajattelin, että Linkolan kysymys oli paitsi vaivaannuttava myös relevantti. Ajattelin itsekin niin. Pidin isääni sanankäytön mestarina, ja mielestäni hänen kirjansa eivät olleet saaneet ansaitsemaansa huomiota. Nuorempana tosin en tajunnut tätä asiaa. Rosa Liksom oli lähettänyt hänelle kiitoskortin Olkajoen luettuaan, ja minä kuvittelin, että sellaista hänen kirjailijaelämänsä oli. Liksomit ja muut ihailemani ihmiset lähettelivät hänelle kortteja ja kehuivat häntä Suomen parhaaksi. Ajattelin kuten Linkola, että tuollaisen kirjailijan varjosta olisi hyvin vaikea luoda omaa kirjailijanuraa. Sellainen kuitenkin siinsi mielessäni. Olin lopettanut kuvataiteen tekemisen ja työskentelin ystävieni mainostoimistossa. Menin aamulla töihin ja tulin illalla töistä ja tunsin itseni lyödyksi, koska yritykseni kirjoittaa eivät kantaneet hedelmää.

Minulla kuitenkin oli idea. Kirja nimeltä Sömnö. Olin matkustanut perheeni kanssa Utön saarelle ja kirjoittanut siellä synopsiksen, kehittänyt hahmoilleni nimet ja tarinat ja keksinyt myös kirjan nimen. Muita ongelmia ei ollut kuin se, etten osannut kirjoittaa kirjaa. Työ- ja perhe-elämä olivat opettaneet minulle vastuuntuntoa enkä enää pelännyt työn tekemistä, mutta en halunnut pilata parasta ideaani huonolla kirjoittamisella. Tein siis edelleen sitä, minkä parhaiten taisin. Leikin kirjojen kirjoittamista suoltamalla useita kehnoja harjoitusromaaneja ja säästelin Sömnötä. Sitten keksin idean Mehiläistiehen. Mehiläistie olisi mysteeriromaani, joka kertoisi saksalaisesta kuvataiteilijasta, Joseph Beuysista. Joseph Beuys olisi minun Moskuni. Enää en kammoaisi tiilitalon muuraamista: upottautuisin taustatyöhön ja katsoisin lopultakin, olisiko minusta siihen, mitä elämältäni eniten halusin.

Keräsin tietoa, käänsin huonolla kielitaidollani englanninkielisiä lähdeteoksia ja kirjoitin Mehiläistietä lopulta viisi vuotta. Pidin sitä kenraaliharjoituksena Sömnölle. Kun Mehiläistie oli valmis, lähetin sen useille kustantajille ja ryhdyin välittömästi kirjoittamaan Sömnötä. Puolen vuoden kuluttua minulla oli kustannussopimus turkulaisen Sammakon kanssa. Olin tyytyväinen, sillä olin aina nähnyt itseni Sammakon kirjailijana. Sammakko julkaisi Bukowskia, Kerouacia ja Burroughsia. Beat-kirjallisuus oli Jarkko Laineen romaaneista lähtien ollut lähellä sydäntäni, vaikka itse en sen tyyppistä tekstiä enää yrittänytkään kirjoittaa, mikä saattoi olla merkittävä syy sille, että olin vihdoinkin onnistunut tuottamaan jotain julkaisukelpoista.

Kun Mehiläistie ilmestyi, Sömnö oli jo kertaalleen kirjoitettu. Pauli Tapio voitti vuoden 2017 HS:n esikoiskirjakilpailun runoteoksellaan Varpuset ja aika. Ennen hänen nimensä julkistamista istahdin kustannustoimittajani kanssa Kiasman kahvilaan ja pidimme tunnin palaverin Sömnön vaatimista muutoksista, joista juonen vaihtaminen ei ollut pienin, mutta tiesin selviytyväni siitä. Sehän oli vain röykkiö tiiliä, ja tiilet olivat olemassa muuraamista varten. Lähdimme Kiasmasta ja hetkeä myöhemmin kättelin Antti Majanderia, joka kysyi, joko toinen romaanini oli suunnitteilla. Tunsin ylpeyttä vastatessani hänelle, että kirjoitin parhaillani kolmatta. Vuotta myöhemmin Sömnö voitti Runeberg-palkinnon, ja silloin viimeistelin Runoilijaa. Runoilijan ilmestyessä luovutin kustantajalle käsikirjoituksen, joka julkaistaan parin viikon kuluttua nimellä Ihmishämärä. Parhaillani kirjoitan viidettä kirjaani. Ja nyt – viisikymmentäkolmevuotiaana; viisitoista vuotta kestäneen päämäärätietoisen ja totisen kirjoitusrupeaman jälkeen, neljän julkaistun ja kehuja keränneen kirjan jälkeen – minulla on leikkimistä ikävä. En ole leikkinyt kirjojen kirjoittamista enää aikoihin.

Ja Linkola… Kustantajani antoi hänelle Mehiläistien vähän ennen hänen kuolemaansa. Linkola selasi teostani tuhansien avantovesien kömpelöittämillä sormillaan, laski sen pöydälle ja totesi: ”Tämä ei taida olla oikein minun kirjani.”

Heikki Kännö
5.4. Turussa

MARJATTA VÄÄNÄNEN, SIELULTAAN KOSKELAINEN

07.02.2022

Tilkasten-Värrin sukuseura julkaisee blogitekstejä sukujen tarinoista tai henkilöistä. Tällä kertaa vuorossa on kirjoitus Nopolan sukuhaaran jäseneltä. Kirjoitus on julkaistu kotiseutulehdessä Koskelainen 2021 ja julkaistaan nyt uudelleen sukuseuran blogissa. Kirjoittaja Riitta Mäkinen on Marjatta Väänäsen tytär.

Lokakuussa 2020 kuoli ministeri Marjatta Väänänen 97-vuotiaana. Hän oli ollut 90 vuotta helsinkiläinen, mutta vahvoin sitein Koskelle Tl.

Helmi Marjatta os. Kittilä syntyi Jyväskylässä, mutta varsinaissuomalaisille vanhemmille. Hänen äitinsä oli Helmi Nopola Karinaisten Kyröstä, isänsä Urho Kittilä Kosken Halikkolasta. Urhon isovanhemmat Juho Urmas Sorvastolta ja Loviisa Liipola olivat avioituessaan hankkineet Kittilän tilan, joka sijaitsi näköetäisyydeltä Loviisan kodista. Tavan mukaan tilan nimi otettiin sukunimeksi.

Aikanaan Urho lähti kotitilalta maailmalle. Hänestä tuli toimittaja maalaisliittolaisiin lehtiin, ensin Jyväskylässä ja Turussa, sitten Helsingissä.

Helmi ja Urho kuuluivat aikansa aatteelliseen nuorisoon. Toisensa he löysivät Karinaisten nuorisoseuran loppiaisiltamissa. Helmi oli luonteeltaan arempi ja pysytteli enimmäkseen kotipiirissä. Urho aktiivisempi, kuten lehtimiehen pitääkin.

Marjattan pikkuveli Urmas kuoli heti pikkuvauvana. Kaarina syntyi Marjatan ollessa seitsenvuotias. Ikäerosta huolimatta siskoksista tuli läheisiä. Ja molemmista tuli toimittajia.

Kesäkoskelaiseksi
”Kittilän papan” kuoleman jälkeen perheen side Urho kotiseutuun tiivistyi. Perillisten keskeisessä huutokaupassa 1937 tilan omistus siirtyi Urholle ja Helmille.

Tuolloin oli varsin tavallista, että kaupunkilaiset pyrkivät sivutoimisiksi maanviljelijöiksi, mm. monilla ajan johtavilla poliitikoilla oli maatila. Urholla maahenki oli erityisen syvää lajia. Kittilät jatkoivat Helsingissä asumista, mutta naisväen kesät kuluivat tiiviisti Kittilässä. Linja-auto toi Urho isän viikonlopuiksi ja muutkin keväin syksyin.

Marjatta on kertonut muistelmissaan, että Koskella avautui uusi maailma, joka ei ollut pelkkää maalaisidylliä. Hän näki varsinkin naisten työn raskauden. Vastakohtaisuus keskiluokkaiseen tyttökoulun maailmaan oli ilmeinen. Myös Marjatta ja Kaarina velvoitettiin pellolle. Lypsyt kuitenkin hoiti karjanhoitaja. Paikkakunnan rientoihin tytöt osallistuivat mm. iltamien ja muiden juhlien pianisteina.

Sotavuodet merkitsivät erityisen tiukkoja työkesiä. Kesää 1943 Marjatta tuli ”suorittamaan” tuoreena ylioppilaana ja lähti syksyllä opiskelemaan Helsingin yliopistoon kirjallisuutta, taidehistoriaa ja saksan kieltä. – Maatyökesien positiivista antia oli hyvä pohjakunto, joka kantoi pitkälle vanhuuteen.

Varsinaissuomalainen ja savolainen

Opiskelijana Marjatta hakeutui Varsinaissuomalaiseen osakuntaan sekä Maalaisliittolaisten ylioppilaiden yhdistykseen. Jälkimmäisessä hän tapasi agronomiksi opiskelevan savolaispojan, Jouko Väänäsen. Tämä tuli yhtä maalaisliittolaisesta kodista kuin Marjatta. Joukon äidistä Hiljasta tuli kansanedustaja vuosiksi 1951–1966.

Kihlaparille oli elämys tutustua toistensa elämänpiireihin. Pieni esimerkki: Kun Jouko opinnoissaan luki maaperäoppia, oli ”kohosuo” hänestä aivan käsittämätön ilmiö. Sellaisia ei ollut kotiseudulla. Mutta Koskellapa oli asiasta todiste ihan Tuimalan kupeessa! Marjatalle puolestaan oli savolaisessa huumorissa tiettyä oppimista.

Jouko ja Marjatta avioituivat valmistuttuaan 1950. Heille syntyi kolme lasta, Riitta, Tuomo ja Hannu. Jouko työskenteli Pellervo-Seurassa, Valiossa sekä päätoimittajana Pellervo-lehdessä ja Maaseudun Tulevaisuudessa.

Kirjoittaja läpi elämänsä
Marjatta työskenteli free lance -toimittajana, sitten Kotiliesi-lehdessä ja siirtyi 1970-luvulla Valion tiedotuspäällikköksi.

1950-60 -luvuilla Väänäset kirjoittivat yhdessä ja erikseen historiikkeja, Marjatta Kosken Tl säästöpankista ja Someron osuusmeijeristä. Kun Yrjö Liipolan taidekokoelma tuli Koskelle, Marjatta kirjoitti esittelyvihkosen. – Liipola oli sukua myös äidin puolelta, sillä Helmin isänäiti ja Yrjön äiti lukeutuivat molemmat tunnettuihin Tilkasen sisaruksiin. Myöhemmin Marjatta tuli toimimaan Tilkasten-Värrin sukuseuran puheenjohtajana.

Kotiliedessä Väänäsen leipälajeja olivat kulttuuri ja yhteiskunta. Tämän lehden palstoilla hän esimerkiksi kehitteli lasten kotihoidontuen ideaa. Toinen asia, jonka juuri hän toi yleiseen tietoisuuteen, oli juuriltaan temmattujen ruotsinsuomalaisten lasten tilanne kouluissa, joissa ummikoille ei ollut silloin mitään pehmennyksiä. Marjatta Väänänen ajoi suomalaissiirtolaisten asioita myös pohjoismaisten kontaktiensa kautta. Ruotsin maalaisliittoon Kittilän perhe oli tutustunut 1930-luvun lopussa, kun sieltä tuli kiinnostuneita yhteyksien solmijoita. Parina sota-kesänä Ruotsista tuli vapaahehtoinen nuori mies Kittilän peltotöihin. Vähitellen Marjatta värvättiin pohjoismaisiin yhteyksiin tulkiksi, ja sitten itsenäisiin tehtäviin. Myöhemmin Pohjoismaiden neuvostosta tuli hänelle tärkeä vaikutusareena.

Marjatalla oli toimittajan mieli, suoranainen tarve kertoa eteenpäin kokemaansa ja näkemäänsä. Urho-isänsä kuoltua 1977 Marjatta otti jatkaakseen tämän Huidunperä-pakinoita Maaseudun Tulevaisuudessa. Urhon nimimerkki oli ollut Hannan Heikki, Marjatan Heikintytär. Hannan Heikki oli 1950-luvulla luonut silloisia Kosken oloja muistuttavan pienoisyhteisön, johon kuului sellaisia hahmoja kuin Kankuri-Karoliina, Urakka-Hermanni, eläinlääkäri, Kylä-Huinalan väki, jne. Nämä kommentoivat maailman menoa kukin omalta kantiltaan. Urhon oma ääni kuului usein Mattilan vaarina ja niin kuului Marjatankin. Vuosien edetessä Heikintytär jätti roolihahmot välillä syrjään, mutta jos hän vaikka sai jonkun ajatuksen ystävältään, ministeri Jaakko Nummiselta, se ilmaantui lehteen ”eläinlääkärin” suulla. Ja jos Hannu-poika, energia-alalla työskentelevä diplomi-insinööri, antoi faktoja tuulivoimaloista, ne muuntuivat Kylä-Huinalan opiskelijapojan tietämykseksi. Tyttären ja vävyn panokset näkyivät ”kirjastonhoitajan” kertomina.

Kirjoittamisen Heikintytär jätti täytettyään 90 vuotta. Viimeiset vuodet hän oli kyllä jo tarvinnut kirjoittamiseen ja tietokoneen hallintaan melko lailla perheen tukea.

Politiikka aina läsnä
Kittilän ja Väänäsen perheissä politiikka oli aina läsnä. Siitä puhuttiin, luettiin ja kirjoitettiin. Oma näkökulma oli etenkin maalaisväestön elämänehtojen edistäminen, mutta ei mitenkään ahtaan talouspoliittisesti. Terve kansanvaltaisuus oli ensimmäinen perusarvo. Toinen oli kulttuuri.

Marjatan politiikan seuraaminen alkoi jo lapsena. Isä teki toimittajan töitä kotonakin ja saneli eduskunta-aiheisia tekstejä puhelimessa Ilkka-lehteen. Väkisinhän sen kuuli. 1930-luvun alkupuoli oli poliittisesti erityisen kiihkeää aikaa. Eräs Ilkassa julkaistu, tunnettua oikeistopoliitikkoa arvosteleva pakina tuotti Kittilälle peräti vankilatuomion. Marjatalle tuli hyvin selväksi sellaiset käsitteet kuin ”kansanvaltainen tasavalta”. Osa opettajista olisi suosinut Saksan tai Italian diktatuurisia malleja.

Sotien jälkeen maalaisliitolla oli paljon käyttöä koulutetulle ja esiintymiskykyiselle helsinkiläisjäsenelle. Hän edusti maailmankatsomusta Yleisradion hallinnossa, Väestöliitossa, Naisjärjestöjen Keskusliitossa jne. Kun valtiovalta 1960-luvulla asetti komitean kehittämään taidehallintoa ja tukijärjestelmiä, Marjatta Väänänen nimitettiin sinne edustamaan maaseutua ja yleisöä, useimpien muiden jäsenten edustaessa omia taiteenalojaan.

NIinpä kenttä oli tuttu, kun Väänänen 1972 nimitettiin kulttuuriministeriksi. Hän pääsi panemaan suunnitelmia toimeen ja panosti erityisesti musiikkikoulutukseen, joka rakennettiin koko valtakunnan käsittäväksi verkostoksi.

Ensimmäinen ministerikausi oli taisteluntäyteinen. Laitimmainen vasemmisto valmistautui vallankumoukseen ja sai merkittävän osan kulttuurikenttää puolelleen. Kun ministeri Väänänen ajoi edellisministeriä tasapuolisempaa rahanjakoa, hänestä tuli, nykytermiä käyttäen, suorastaan maalituksen kohde. Mutta Marjatta-ministerihän oli saanut tietyn valmennuksen oman linjan pitämiseen jo koulutyttönä.

Ministeriksi tullessaan Marjatta Väänänen ei ollut vielä kansanedustaja. Mutta hän oli Keskustapuolueen Naisten puheenjohtaja ja puolueen varapuheenjohtaja. Kansanedustajaksi hänet valittiin Uudeltamaalta 1975. Vuoden 1991 vaaleihin hän ei enää asettunut ehdolle.

Väänäsen aktiivivuosina oma puolue oli melko kahtia jakautunut. Hän oli lähempänä V-linjaa, jossa ehkä oltiin arvoiltaan vähän perinteisempiä sekä vähän varauksellisempia itänaapuriin nähden, kuin K-linjalla.

Kosken maisemissa

Läpi kaikkien vuosikymmenten Marjatan sielunmaisemana pysyi Halikkola. Kun Kittilään oli rakennettu uusi päärakennus mukavuuksineen, kesälomien lisäksi myös juhlapyhät siirryttiin viettämään siellä. Eläkevuosina Väänäset pysyivät Kittilässä pidempäänkin, mutta luottamus- ja yhdistystehtävät palauttivat sitten taas pääkaupunkiin.

Kittilässä huippuhetkiä olivat pyhien ohella kylvö- ja puintipäivät. Koskelaisten keskuuteen oli mukava mennä vaikka Kohauksen tapahtumiin ja pyhäinpäivän lähetyslounaalle.

Vanha polvi oli siirtynyt rajan taakse 1977 ja 1980, Kaarina 1991. Vuonna 1998 Marjatta menetti puolisonsa Joukon.

Kosken matkat oli sen jälkeen tehtävä poikien perheiden kyydissä, sillä ajokorttia Marjatta ei koskaan hankkinut. Vaihtoehtoisesti hän käveli pikkukapsekkinsa kanssa lähimmälle pikalinjapysäkille. Entinen linja-autoreitti Helsinki-Somero-Koski vaihtui Helsinki-Salo -reitiksi, luottotaksin täydentämänä. Mummi, kuten perhepiiri häntä lastenlasten synnyttyä kutsui, pärjäsi hyvin yksinkin, mutta viihtyi parhaiten, kun mahdollisimman moni omainen oli paikalla.

2010-luvun alussa alkoi muistisairaus antaa merkkejä. Tuli aika siirtyä palvelutaloon, sitten hoivakotiin. Siellä oli somerolainen hoitaja, jonka murteen Marjatta tunnisti ja otti hänet luottohoitajakseen.

Mummin 95-vuotispäivä elokuussa 2018 voitiin vielä viettää perheen kesken Kittilässä, ja samalla kahden vanhimman lapsenlapsenlapsen 8-vuotisjuhlaa.

Monen muistisairaan luonne muuttuu, Marjatan kohdalla niin, että tietty lähipiirin tuntema kärkevyys hävisi ja jäljelle jäi silkka valoisuus. – ”Ihana rouva, aina niin kiitollinen”, huudahti hoitoavustaja, joka viimeisinä päivinä tuli käymään huoneessa. Marjatan pitkään hyvänä säilynyt fyysinen kunto oli heikentynyt koronakeväänä 2020. Lokakuun toisella viikolla lääkäri totesi, että ”elämänlanka on ohut”. Mummi sai omaiset vierelleen, rauhalliseen aamuyöhön 16.10. asti.

Koronarajoitukset olivat silloin sen verran väljempiä, että siunaustilaisuuteen Kosken kirkkoon pääsi kohtuullinen saattojoukko sukua ja koskelaisia. Naispappeuden puolesta puhunut Marjatta olisi varmasti arvostanut tietoa, että hänet siunasi Outi Niiniaho, ja että laulajatkin olivat Valo-yhtyeen koskelaisia naisia.

Oli pyhäinpäivän aatto ja tarkalleen 71 vuotta Marjatan ja Joukon kihlajaisista ja Joukon ensivierailusta Koskella.

Ministeri Väänäseltä oli 1973 pyydetty puheenvuoroa kirjaan ”Minun Jumalani”. Hän korosti kirjoituksessaan Koskea ”kiintymyksen maisemana”.

”Jumala on siinä elämän antaja ja luonnon järjestyksen ylläpitäjä. Tässä ympäristössä kevään tullen suvivirsi ja sadon kypsyttyä Soi kunniaksi Luojan ovat ominta sanomaa. […] Myönnän, että todellisen Luojani tapaan Varsinais-Suomessa. Kaikki on silloin hyvin yksinkertaista ja hyvin selvää, tai on mahdollisuus päästä selvyyteen. On kotona.”

Lisäys Tilkasten-Värrin sukuseuran sivuja varten:

Kun mietimme muistolausetta kuolinilmoitukseen, tartuimme Aaro Hellaakosken runoihin. Sieltä Marjatta oli itse löytänyt runon Kaarina-sisarensa muistoksi. Tuntui, että hän olisi arvostanut hyvän nuoruudentoverinsa Katri Hellaakosken isän ja ”suvun vävyn” tekstiä omallekin kohdalleen.

Kun elettiin loppusyksyä, kosketti säe sarjasta Marraskuu. Se sisältyi Hellaakosken kuolinvuonna 1952 ilmestyneeseen kokoelmaan.

Säkeen mukana ikään kuin seisoimme Kittilän pihalla ja katselimme Mummin kanssa kesän kukoistuksesta talven lepoon asettuneita vainioita. Tätäkin pohjolan vuodenaikaa, pyhäinpäivän tienoota, hän arvosti. Kokonaisena säe oli liian pitkä, joten ilmoituksessa se aloitettiin rivistä ”Ei vähene kiitos”. Olihan kiitollisuus se piirre, jonka Marjatta säilytti viimeiseen asti.

Esittelyssä seuran nykyinen puheenjohtaja v. 2019 lähtien

17.06.2020

Nimi

Anne Ranta

Ikä

51 v.

Siivilisääty

eronnut 2005 (ent. Hemmi), avoliitossa

Asuu

Rymättylässä maatalossa (Suikkilan Tila, Poikko)

Perhe

Laajempaan perheeseen kuuluu avomies Roni, Viivi-koira, palvelutalossa asuva 72-v. äiti Mirja, sekä jo aikuiset lapset ja pikkusisko Aina 30 v.

Lapset

kaksi lasta, Tuomas 22 v. suorittaa Tampereella DI-opintoja Konetekniikan linjalla, kesäisin asuu kotona Naantalissa.
Laura 20 v. opiskelee Media ja Informaatio –opintoja Amsterdamin yliopistossa. Viettää kesät Naantalissa.

Opiskelut

Yo-merkonomi sihteerilinjalta
TAKK: Kaukoidänkaupan ja kiinan kielen erikoistumiskoulutus
Taidehistorian, kulttuurihistorian ja kasvatustieteen approbatur
Kielet: englanti, ruotsi, ranska, espanja, saksa, indonesia
EMBA –opiskelut Turun kauppakorkeassa meneillään

Asunut

Los Angelesissa, Pariisissa, Mexico-Cityssä, Madridissa, Jakartassa

Ammatti

Kiinteistösijoittaja / yrittäjä

Harrastukset ja kiinnostuksen kohteet

Juoksu, jooga, purjehtiminen, moottoriveneily, mökkeily saaristossa
matkustaminen mm. Lontoossa 3-4 krt/vuodessa
mehiläistarhaus, perinnerakentaminen
puhdas prosessoimaton luomuruoka
terveyteen/pitkäikäisyyteen liittyvät asiat
klassiset konsertit (niissä käyminen ja niiden järjestäminen)

Yhteys sukuseuraan

Seuran perustajajäsenen Saara Nopola-Rannan pojantytär (Nopola)
eli Tilkasten Johannan pojantyttären pojantytär

Tavoitteet sukuseuratoiminnassa ja hallitustyöskentelyssä

Sukuseuratoiminnan saattaminen nykyaikaan, arvokkaan sukuseuran tärkeiden ja mielenkiintoisten tietojen muuttaminen sähköiseen muotoon niin, että ne ovat helposti nuorempien ja tulevien sukupolvien löydettävissä, toiminnan kehittäminen myös nuorisoa ja lapsiperheitä ajatellen

Kotiseutuneuvos Katri Hellaakoski 95-v. sunnuntaina 8.3.2020

28.05.2020

Sauvon kotiseuturetkellä 18.8.2018, Katri Hellaakoski piti maljapuheen 35-vuotiaalle Tilkasten-Värrin sukuseuralle. Maljapuheessaan hän kertoi nuoruudestaan ja sukuseuran alkuajoista seuraavaa:

”Sotavuosina koululaisten ja lukiolaisten piti mennä maataloustöihin kesäisin, sotamiesten ollessa rintamalla. Jokaisen piti hommata oma työpaikkansa. Ellei siihen pystynyt, oli tarjolla työleirejä eri puolella Suomea. Minun työpaikkani oli Kosken Ali-Liipolassa, jossa nuori sotaleski Tyyne Mikkola yritti taloudellisten vaikeuksiensa keskellä luotsata taloutta eteenpäin. Ja työtä riitti totisesti.

Siinä joen toisella puolella, Kittilän tyttäret Marjatta, josta sittemmin tuli ministeri Väänänen, ja hänen sisarensa Kaarina, tekivät kotitilalla maataloustöitä. Me ystävystyimme hyvin läheisesti. Me rakensimme sellaisen hirsisen lautan, jota pitkän seipään kanssa lykättiin Ali-Liipolan rannalta Kittilän rannalle. Kittilän tyttöjen lisäksi tutustuin tietysti koko perheeseen, samoin Tohtori Nopolaan, joka vieraili siellä usein sisarensa Helmin luona. Kului vuosia, minä avioiduin Sauvoon, ja olin jo leskenä, kun Tohtori Nopola-Ranta soitti kerran minulle ja sanoi, että ’Kuules Katri, lähdetäänpäs Karinaisiin, koska olen kuullut, että siellä ollaan perustamassa sukuseuraa.’ Hänellä ei näet itsellä ollut ajokorttia, ja minä olin valmis kuin lukkari sotaan.

Siihen aikaan oli tavattoman kova innostus sukuseuraan, ja meillä kokouksissa oli osanottajia aivan pilvin pimein. Nyt joukkomme on kutistunut aika tavalla niistä ajoista. Siitä huolimatta toivon, että nyt Sauvoon tultuamme, kohotamme tänään maljan 35-vuoden ikään ehtineelle sukuseuralle ja toivotamme sille paljon elinvuosia eteenpäin! Skool!”

Katri Hellaakoski

Katri Hellaakoski

Näin mekin, Tilkasten-Värrin sukuseura ry, haluamme onnitella sukuseuran perustajajäsentä ja pitkäaikaista hallituksen jäsentä, Katri Hellaakoskea 95-vuotissyntymäpäivän johdosta, ja toivotamme hänelle paljon iloisia ja onnellisia elinvuosia tästä eteenpäin! Lämpimät onnittelut!

Sauvossa 12.3.2020

Tilkasten-Värrin sukuseura ry

Katri Hellaakosken isä, Aaro Antti Hellaakoski (22.6.1893 Oulu – 23.11.1952 Helsinki) oli suomalainen kirjailija, runoilija, maantieteilijä ja maantieteen opettaja ja dosentti.

Artikkeli Aaro Hellaakoskesta Wikipediassa

MISTÄ NIMI HELLAAKOSKI?

Pyhäjoella on sen niminen koski kuin Helaakoski, ja joessa on mutka. Ja siinä mutkassa on kylä, jonka nimi on Helaakoski. Siellä asuu paljon Helaakoski –nimisiä ihmisiä, mutta he eivät kaikki ole verisukulaisia keskenään. Kun Aaro lähti aikanaan kotiseudulta pois, hänestä tuntui pahalta, että Helaakoski –nimi kirjoitettiin yhdellä l:llä, vaikka se lausuttiin pohjalaasittain leveästi ”Hellaakoski”. Niinpä hän otti taiteilijanimekseen Hellaakosken, kuten teki myös hänen sisarensa taidemaalari Aira Helaakoski.

Katrin isoisä Antti Rietrikki (Rieti) Helaakoski pääsi ylioppilaaksi v. 1881 ja hän oli ensimmäisiä suomalaisia ylioppilaita Oulusta.

Aaro Hellaakoski väitteli 1928 tohtoriksi geologian alalta. Väitöskirjan nimi on Puulan järviryhmän kehityshistoria. Isä ja poika juhlistivat yhdessä näitä saavutuksia v. 1936 kun Antin tohtorinväitöskirja hyväksyttiin.

Katri Hellaakosken tarina

Helsingistä Sauvoon – kaupunkilaistytöstä Maalaistalon emännäksi

1926 Lapsuudenkuva

Katri syntyi helsinkiläiseen runoilija-opettajaperheeseen maaliskuussa 1925 ja puhui siellä perheen kirjakielen lisäksi silloista stadin slangia. Isän sukujuuret olivat Pohjanmaalla ja äidin Varsinais-Suomessa. Perheystäviin kuului kansallismuseon silloinen johtaja Sakari Pälsi, joka opasti pikkutyttöä lähes jokaviikkoisilla museokierroksilla. Silloin taisi jo syttyä kipinä museoon.

1929 Perhekuva

1931 Katrille niin rakas pikkuveli, Eero Hellaakoski (1929-2019)
oli Wäinö Aaltosen mallina äitinsä sylissä Eduskunnan Tulevaisuus –patsasta varten.

Vas. ”Äitini” v. 1936 pronssinen pää Iida Katariina (Katrin isoäiti ja Wäinö Aaltosen äiti),WA
Keskellä muotokuva Lempi-sisaresta, annettu Lempille 60-vuotislahjaksi (1932-52), WA
Oik. Lempi 1920-luvulla, WA

Kesäisin perhe lomaili itäisessä Suomessa asuen aluksi paikallisissa maalaistaloissa, ja myöhemminkin oltiin paljon tekemisissä paikallisen väestön kanssa. Sodan aikana he menivät toiselle puolen Suomea, toiselle murrealueelle. Heidän piti mennä talvisotaa pakoon Liedon Vanhalinnaan, mutta se peruuntui. Silloin Lempi muisti sukulaisensa Koskella Tl. Lempi käveli Mika Tausan (seuran hallituksen nykyinen sihteeri) isovanhempien kotiin Tauselan Tausaan, ja kysyi voisivatko he saada sieltä kortteerin. Niin koko perhe sai jäädä talvisodan ajaksi sukulaistaloon Kärppään v. 1939, jossa silloin asui Mikan isoisän sisar Laina Tausa vanhempiensa Juhon ja Frederikan (os. Värri) kanssa.

5.12.1940 Aaro Hellaakosken kiitoskirje Laina Tausalle (s. 1).

5.12.1940 Aaro Hellaakosken kiitoskirje Laina Tausalle (s. 2).

Katri oli 14-v. kun Talvisota alkoi, ja 15 v. sodan päättyessä. Katrin Isä ja äiti olivat siirtoväen huollossa töissä Koskella sodan aikana. Alla Katri ja Eero kesätöissä lehmiä paimentamassa.

Välirauhan aikana Katri vietti pari kesää Koskella Ali-Liipolassa tehden maataloustöitä. Siellä hän innostui maatalouteen, lypsi lehmiä, ja oli heinäpellolla heinätöissä. Tämä Ali-Liipolassa vietetty aika oli merkittävä ajanjakso Katrin elämässä, koska hän oppi kaupunkilaistyttönä rakastamaan maalaiselämää.

Katrin koulu oli ollut suljettuna Helsingin pommitusten aikana ja välillä evakuoituna maaseudulla. 1944 Tyttönormaalilyseo evakuoitiin Sysmään. Kesällä Katri sai umpisuolentulehduksen, joka ei parantunut kunnolla, koska lääkäri patisti toipilaana heinäpellolle töihin ja Katria syytettiin pinnariksi. Syksyllä Katri putosi koulun liikuntatunnilla köysistä alas voimattomana. Leikattu umpisuoli oli äitynyt vatsakalvontulehdukseksi hoitamattomana.
Jos oli vähän huonoa tuuria, niin oli jotain hyvääkin. Katri sai asua Sysmässä tunnetun oopperalaulaja Teddy Björkmanin huvilassa, ja hän jakoi huoneen kahden muun opiskelijatytön kanssa.

Katri Hellaakoski tuli ylioppilaaksi keväällä 1945. Sota oli loppunut edellisenä syksynä.

Katri oli sotavuosina joutunut olemaan työvelvollisena maaseudulla kuten muutkin lukioikäiset, koska miehet olivat rintamalla. Katri oppi rakastamaan maalaiselämää niin paljon, että lähti opiskelemaan Helsingin yliopistoon maa- ja metsätaloustieteitä. Harjoittelutilaksi tuli Martbölen tila Alsilan läheltä. Katri lähti Sauvoon linja-autolla tammikuussa 1947. Linja-autot olivat siihen aikaan tehottomia häkäpyttykäyttöisiä autoja, jotka hiipuivat jokaisessa mäessä niin paljon, että ihmisten oli käveltävä aina mäen päälle. Mäkiset maastot tuntuivat muutenkin niin vierailta, että Katri uskoi oikeasti tulleensa johonkin kaukaiseen jumalan selän takaiseen uuteen maahan. Lisäksi ihmiset puhuivat aivan käsittämättömästi. Isäntä Kyösti Lumme Martbölen talossa puhui vanhaa sauvolaista murretta, jota oli toisinaan vaikea ymmärtää. Katria pidettiin muutenkin kummajaisena Alsilan nurkilla, olihan hän kaupungista. Katri ei uskaltanut näyttää osaamattomuuttaan, vaan yritti aina toimia turhia kyselemättä.

Isäntä laittoi hänet heti alkajaisiksi pyykinpesuhommiin eikä vähäpuheisena miehenä paljon selitellyt asioita. Katrin kysyessä mihin pyykit laitetaan kuivumaan hän tokaisi vain: Ton mekke hailas. Ihmeteltyään aikansa Katri kysyi kuitenkin vanhalta työntekijältä ja sai kuulla, että pyykit levitetään mäkeen puiden oksille ja aidoille, mitä paikkoja sattuu löytymään.

Martbölen Katri-harjuri v. 1947. Tapanin ottama valokuva.

LUANTO

”Ku mää ensmäse kerra tuli täl Sauvvo linjuril, mää meinasi, et tääl ei ol ku ahtei, kaljoi, välis joku alho, taas näkys kankare ja sen pääl mökki ja töykkä. Nii, et kyl vaihtelevaist luantto ol. Pello oliva ain piänemppi, ku mentti rantta käsi. Siäl kasvo suuri katavi ja kastikka pyörtänäl ja sit meres paksu harja. Yhre kroti viäres mun konttin flittas. Meinasi purot plättelläs sin. Sain kärel kii kroti syrjäst ja samal koura yhre iso sontiaise. Ku mää istusi kive pääl, ympärs lens monesorttissi ötököi, parmoi, kärvässi ja ampjaissi. Jonku kräki kans mää hosusi niit pois.
– Kyl suvel kelppa nautiskel luannost.

Sodasta palanneet miehet etsiskelivät kuumeisesti näihin aikoihin vaimoja. Ampolan tilan komea ja hyväkäytöksinen isäntä, juuri valtiotieteiden maisteriksi valmistunut Tapani Kiviranta valloitti Katrin sydämen, seuraavana kesänä vietettiin häitä. Katrista tuli oikeasti sauvolainen emäntä Katri Kiviranta.

27.6.1948 Kaarlo Tapani Kiviranta ja Katri Ainikki Kiviranta os. Hellaakoski

1965 Tasavallan Presidentti Kekkonen vierailee Ampolan tilan mailla järjestettävällä partioleirillä ja häntä on vastaanottamassa tilan emäntä Katri Kiviranta.

Katrilla oli onnellinen avioliitto. Tapanilla oli tasainen ja sovitteleva luonne ja tämän vuoksi hänelle kertyi paljon luottamustoimia. He saivat kaksi ihanaa lasta, Hannan v. 1949 ja Kallen v. 1951. Katrin elämän traagisin vaihe, ja suuri käännekohta elämässä oli, kun hänen poikansa Kalle kuoli tapaturmaisesti vain 22-vuotiaana, ja aviomies Tapani vuotta myöhemmin.

Hanna sylissään Roope, Tapani, Katri, Lempi-mummi, etualalla Kalle. Perhekuva v. 1971 Hannan Roope-pojan ristiäisistä, jolloin vielä koko perhe oli yhdessä.

Jäätyään leskeksi v. 1975, Katri Kiviranta otti uudelleen käyttöön tyttönimensä Hellaakoski, ja viljeli Ampolan tilaa vielä nelisen vuotta, jonka jälkeen tilanpitoa jatkoi hänen tyttärensä Hanna Kiviranta.

Sauvossa Katri on asunut nyt 73 vuotta. Kieli on käynyt tutuksi ja kotiseutu rakkaaksi. Eläkeläisenä Katri on omistanut aikansa pääsääntöisesti kotiseututyöhön ja hän on ollut ahkerasti mukana Tilkasten-Värrin sukuseuran toiminnassa. Katri on ollut perustamassa Sauvon kotiseutumuseota, keräämässä sinne esineistöä, kokoamassa näyttelyitä, ja hän on myös taltioinut vanhoja sauvolaisia sanoja kirjaksi asti. Katri on ollut koko elämänsä kiinostunut kielistä ja murteista. Lieneeköhän syynä se, että hän on elänyt kolmella eri murrealueella hyvinkin pitkiä aikoja ja joutunut monesti ihmettelemään kielen moninaisuutta.

KATRI-EMON TARINOITA

Lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen Katri-emo on aina ollut tarinankertoja, jolta on pyydetty kertomuksia menneiltä ajoilta niin nukkumaan mennessä kuin saunassakin.

Osa tarinoista on taltioitu Katrin v. 2012 kirjoittamaan kirjaan ”Hailas mekke” – Sauvos kerätyi vanhoi sanoi; toimittaneet Hanna Kiviranta ja Veera Tuomela (ja Iida Lehtinen ja Teemu Tuomela). Katri on kertonut tähän kirjaan elämästä entisaikaan Sauvon murteella. Osa tarinoista on sellaisia, joita Katri on kuullut vanhoilta ihmisiltä. Tässä joitakin otoksia kirjasta, hauskaa kerrontaa ja hienoa kuvausta entisajan elämästä.

SÄÄ

Ain o jouruttu tähä saak ja täst ettispäinki elämä sää armol ja sen mukka. Vaik suvel kui saret orotta, ni ei vaa sara. Satasis sillai hienokseltas, ettei iha solkenas aamust ehtosse. Mut sit ku satta, ei saa millä lakkama, vaik kui förpannais. Pellol vilja orottava puimist, mut ku satta vaa ja joka pual lotisse ja holsku. Ei voi ku orotta huamist.

Asteklasist pruukatti koht aamust katto kummone päiv mahtas tul ja kummossi vaattei tarttis pan yl. Jos tuntu huftiselt tai priiskuttel tai ol floska, ni tarvitti kummisaappai. Kuival ilmal kelpas trameloit nahkasil jalkkaluil.

SUKULAISSI KU NUKULAISSI

Sanotti: ”Sukulaissi ku nukulaissi”? Toi sanomine o varmaste niilt ajoilt, ku samas talos ja huushollis ol mont kertta usjamppi sukupolvi. Siäl asusiva fammu, farfari, fasteri, minjä, joskus viel kusinikki. Kyl se ny tarttis ymmärttä, et ei se elämine ain ni ruusust ollu. Lapsil ol sit kyl hoitaji omast takka ja vanhukse hoiretti koto. Syätti samas tuvanpöyräs ni lapse ku vanhuksekki ja muu talonväk. Mut jos joukos sattus olema naimattomi fasterei ja farbrui, ni ne sit oliva valla erinomassi kasvattaji. Kyl sii sit sanomist tul.

MUKULOI, FLIKOI JA POJANKLOPEI

Mukuloi pruukas melkke jokases huushollis olema pal enemmä ku nykysi. Nuorimmane ol ain vähä ällittynny ja kiehnas äitis konteis. Isomma flika ja pojaklopi melskasiva ja tappeliva keskenäs. Flika leikkivä tokkies ja muitte paijottes kans. Poja veistelivä puukoil omi vehkeitäs, kaarnalaivoi, pajupillei ja muut ku he ankeleekist tarvittiva. Suvel tehti tortosist lehmi ja vasikoi ja tikuist ja risun kappalist rakennetti niil navetta, ja sioil oma karsinas ja lättis. Talvisi lasketti persliukku mäjes ja suksitti. Jos joku ol jo koulus, ja sai oma krihvelitaulus, ni sit kaik mukula pääsivä huovaama kirjottamist ja laskemist krihvelitaulul liirul. Se taulu pyyhitti välil trasun kans puhtaks. Siin sit viimestäs tul sanomist ja muutaki, ku ei millä ols jaksanu varrot oma vuarotas.

HUUSHOLLI

Jossai huusholleis ol oikke huushollerska, jol ol sit usjamppi piikoi, jos tarvitti. Hianommis huusholleis ol topatui tualei, kiillotetui piironkei, seslonkei ja sänkys resorimatrassei, kandelaaperei, fateiki hopjast, ja muit fiineyksi. Karteenikki ol rynkytetty valla merkillise hienost. Nii, ja piia passasiva ku tul kaffeviarai. Prikan pääl heil tuotti kaffekuppi, kretsnekka, kokkerskool ja isol taltrikil ankarstoka tai kranssi-siivui, ässii ja kakkufliisui.
Tavallisis huusholleis ol polstareitte sisukse pitkist oljist. Joka suvi polstar tyhjennetti, pesti ja pantti uussi olkki sissä. Tyynyihi kerätti ain uure tupsu (ruokoharjanpäitä), ne vaihretti joka suvi. Pöyt ja penki seisosiva keskel tuppa. Konttuuris ol paroi, kastrullei, tilprinkarei, taltrikei, karotei ja muit vehkei. Permannol ol kotokurotu rairallise mato. Nii, ja tietty, mälli ol porstonurkas.

KYÄKIS

Kyäki oliva kans erisorttissi ku nykyäs. Ei moneska kyäkis sora jälkke viäl tullu vet kraanast. Kyl se jourutti laahama kaivost ämpäril sisäl. Tuva nurkas pruukas ol vessaav ja lasksaav. Lasksaav sisukse sekotetti elikoitte, sioitte ja kanoje sakka. Tuvas ol iso leivinuun, meilki mahtus yli 30 kyrsä kerrallas uuni. Siit uunist ol ens kova lämmittämine kokonaisil halvoil. Sit kekälä veretti hellanpessä, ja luuritti uun viimeks halkoluural. Ens paistetti yks leip pruuviks, ennenku paatan kans pantti uun täytte leippä. Kyrsä kuivatti varttail katos. Pehmjä leivä, limpu ja sekaleivä pistetti sikkos jyväsalvo.
Puaris roikkusiva palvkinku katos, sialiha ja laukmakkara omis suolatiinuissas. Suolakaloil, silakoil ja lahnoil ol oma tiinus. Suolassi ku oliva, niit tarvitti livotta enne keittämist. Usjast silaka keitetti perunoitte pääl.
Hellanpesäs poltetti klapei, neki tartti laahat sisäl halkovajast. Talvel ol köykäsemppä, ku voi lykät klapikorei vesikelkal. Mut klapei tarvitti mahrottoma pal, ku kaik kakluuni lämmitetti kumminki kerran päiväs, pakkasel kaksi kertta. Jos klapi oliva viäl vähä nihkei, ni kyl sytyttämine ol vaikja.

Hellan pääl oliva rinki. Ne nostetti hellakoukul pois paikaltas ja pantti puuropata tai kaffepannu tilal. Kys se kest kaua ennenku vesi kiahus ja kaffe ja puuro valmistusiva siks ku väki tul suuruksel. Ku saatti keittolevy niitte renkatte tilal, ol pal helpomp huushollat, ku para ja kaffepannu ei ollu pohjastas nokissi.

Aamupäiväl, siin kymmene aivois, ol kaffeaik. Peltotöitte aikka koko sakil vietti kaffet ja leippä pellol. Sit ol jo kova kiirus päivällise tekko. Päivällisse kuulus pääruakka ja jälkiruakka. Sit tiskama, ku ens ol lämmitetty tiskivere paras hellanpääl. Tiskipöyrän kans ol sinklevyst, niinku tiskpaljukki. Toises tiskatti, toises huuhreltti. Astia kuivatti hantuukil ja pantti hyllyl astjakaappi. Ehtopual ol viäl kaffetunt, niinku aamupualki. Jossa välis leivotti kans. Kyl pyykkäämistki riit. Ehtolist syätti siin 5-6 aikka. Sanotti: ”Kyl elävä palavas tuntte”. Ja tuns kans.

PELTKALUI JA MUIT VÄRKEI

Joskus maailma-aikoihi kynnetti puuatral ja härjil. Mun aikan viäl fältätti yhre tai kahre hevose vetämäl fältil. Hevose vetivä maitokärryil mairo meijeri, mettäreen kans puut mettäst. Pellol ne vetivä niitto ja haravakonet ja viäl ittesitojaaki. Mut sit 50-luvu alus, ku rupes tulema konei, ens traktorei ja sit muit, ni kyl sit tahti muuttus. Kaik vanha käsipeli jäivä laronurkka ja unhottusiva sin. Vanh tryskhuon tryskeines ol ku historiast, ku puimuri rupesiva jyllämä pellol ja kysytti naapurilt: ”Kui pal siippei teijä fältis o?”

AIKA AIKKAS KUTAKI

Ain sää jaksa hoveloitta entispäiväst, mut ei mihi sää menes huameltas tai kuka sun tykönäs käve yäl. Aikka ei ollu ennevanha ni tiukal ku ny. Tyät tehti ehtost ni pitkäl, et saatti reera. Ei kello kyl vahrattu yht tarkka ku nykyssi. Ai mittä ylimääräst triksu saattu, vaik työpäiv venus pimjä ehtos ast.

Tarinat on koottu Katrin ja Hannan kirjoituksista ja kertomuksista; kuvat perhealbumeista.

Tilkaset ja Värrit – sukujen ja sukuseuran juurista – Kirsti Kesälä-Lundahl

06.11.2019

Kirsti Kesälä-Lundahl (alkuperäinen teksti Tilkasten-Värrin sukukirja, osa 3, Sukumuistoja, 2012)

Tilkasten ja Värrin suvut ovat vanhoja talonpoikaissukuja, joiden juuret ovat syvällä varsinaissuomalaisessa savessa. Sukujen alkukoti on vanhaa Suur-Marttilan aluetta, joka edelleenkin on sukujen merkittävintä asuinseutua. Kantatilojen yhteinen historia alkaa jo 1500-luvun puolivälistä samalta kantatilalta Karinaisista, ja suvut risteytyivät vajaat 300 vuotta myöhemmin 1800-luvulla Tilkasten ja Värrin kaksien sisarusten solmittua ristikkäisavioliitot. Näistä avioliitoista syntyneiden 16 lapsen muodostamat sukuhaarat ja niiden jälkipolvet muodostavat pohjan vuonna 1983 perustetulle sukuseuralle.

Heikki Martinpojasta Hammarin mahtisukuun

Tilkasten kylä edustaa vanhinta Karinaisten seudun asutusta, joka lienee syntynyt jo 1300-luvulla. Vanhimmat historiatiedot Tilkasista löytyvät Marttilan käräjillä vuonna 1536 annetusta tuomiosta. Ensimmäisessä maakirjassa vuodelta 1540 Tilkasten kylässä mainitaan olleen neljä taloa ja läheisessä Mäenpään kylässä yksi talo. Tilkasten kylässä asui tuolloin kolme veljestä. Mäenpään kylän historia tunnetaan vuodesta 1533, jolloin Marttilan käräjillä mainitaan olleen lautamiehenä Mäenpään Heikki, jonka taloa myöhemmin kutsuttiin Värriksi. Heikki on Värrin tilan ja sitä aina 1900-luvulle hallinneen suvun kantaisä. Tilkasten ja Värrin sukujen yhteinen historia alkaa jo sukujen alkuajoista: Värrin Heikin isä oli Tilkasten kylän yhden talon isäntä Heikki Martinpoika. Vuoden 1571 hopeaveroluettelo osoittaa, että Värrin talo on ollut alusta alkaen huomattavan vauras, irtaimiston arvoltaan Tilkasten kylän taloja jopa kaksi kertaa äveriäämpi. Tilkasten kylän neljän talon ja Mäenpään kylän ainoan talon omistajia, omistuksia, sodankäyntejä ja avioitumisia on tutkittu ansiokkaasti nykypäivään asti, ja tämä historia on kirjattu sukuseuran ensimmäiseen sukukirjaan Kantatilojen historia.

Maatiloilla elämä ei ollut helppoa. Tiloja rasittivat katovuodet, verorasitukset sekä suurvaltasodat, joihin Ruotsi edellytti tilojen lähettävän ratsumiehiä. Hevosen ja miehen varustaminen sotaan oli talolle rasite, mutta se toi myös verohelpotuksia. Veronmaksukyvyttömyyden vuoksi talot, myös Tilkanen, vaihtoivat omistajaa ja olivat ajoittain autioina. Välillä taas isäntä todettiin rutiköyhäksi, joten tiloja jaettiin ja yhdistettiin. Usein veljekset jakoivat taloja, ja avioliittojen myötä niitä myös yhdistettiin. Vuosisatojen aikana tilat olivat joko perintö- tai kruununtiloja. Taloa, joka varusti kuninkaan armeijaan ratsumiehen, sanottiin ratsutilaksi eli rustholliksi; toisinaan isäntä ”ratsasti itse”. Joitakin tiloja viljeltiin vuokrattuna, jolloin viljelijää kutsuttiin lampuodiksi. Kruununtilan sai lunastaa perintötilaksi.

Niukkojen aikojen vastapainoksi tutkijat ovat löytäneet tilojen historiasta myös vaurasta säätyläisomistusta. Tilkasten kylän varsinainen mahtisuku oli Hammarin suku, joka 1600-luvun lopulla hankki koko kylän talot omistukseensa ja näin perusti koko kylän käsittävän yksinäistilan. Sodissa kunnostautuneet Hammarin suvun miehet etenivät sotilasurillaan upseeriluokkaan ja ylennettiin ratsumestareiksi. Näin Hammarit siirtyivät pois talonpoikaisluokasta ja kohosivat maalaissäätyläistöön, ja Tilkasista tuli sen myötä jonkinlainen kartano. Miesten sotiessa Tilkasia isännöivät vaimot. Hammarien puolisoina mainittiin kartanoiden tyttäriä ja aatelistoa. Säätyläisten tapoihin kuului tehdä lahjoituksia, ja niinpä Karinaisten kirkossa on esimerkiksi Tilkasten Hammarien vuonna 1689 lahjoittama saarnastuoli, joka lienee Keski-Euroopasta tuotu sotasaalis. Kirkossa on myös kaksi Tilkasten ja Värrien yhdessä vuonna 1768 lahjoittamaa kelloa, jotka on valettu Tukholmassa ja joihin on kaiverrettu suomenkieliset omistustekstit.

Tilkasten Antti Jaakonpojasta Värrin Heikki Heikinpoikaan

Hammarien jälkeen Tilkasten tilanne jälleen heikkeni, ja tilan omistajat vaihtuivat. Tilkasten uuden nousukauden aloitti nykyisen omistajasuvun esi-isä Antti Jaakonpoika (1695–1780), joka oli kotoisin Pöytyän Kumilan Nikulasta. Hän osti vuonna 1730 hallintaoikeuden Tilkasten ratsutilaan 800 kuparitaalarin hinnasta. Talo tuntui Antista liian suurelta, joten hän jakoi tilan veljensä Jaakon kanssa, joka sai Länsitaloksi nimetyn puoliskon. Veljekset ostivat taloille perintöoikeudet vuonna 1758. Länsitalo pysyi Jaakon suvun hallussa aina vuoteen 1936 asti. Värri jaettiin vuonna 1565 Heikki Heikinpojan isännyyden jälkeen hänen kahden poikansa kesken, ja näin syntynyt lohkotila sai nimen Haveri, joka muuttui myöhemmin Juliukseksi. Värri jaettiin veljesten kesken vielä 1700-luvun lopulla Uudeksi-Värriksi ja Vanhaksi-Värriksi.

Tilkasten ja Värrin isännät ovat kunnostautuneet Saksan ja Puolan sotien lisäksi rauhanomaisemmissakin tehtävissä, esimerkiksi pitäjän jahtivouteina ja kuudennusmiehinä. Heikki Heikinpoika Värri toimi kihlakunnanoikeuden lautamiehenä jo vuonna 1533. Sukua edusti politiikassa muun muassa Yrjö Eskonpoika Värri, joka toimi talonpoikien edustajana Ruotsin säätyvaltiopäivillä vuonna 1654. Toinen merkittävä valtiopäivämies oli aikansa tunnettu mahtimies Pöytyän Kolkkisten isäntä Kaarlo Wärri, joka kuuluu sukuseuran esipolvien jälkeläisiin. Hän on ehkä merkittävin talonpoikaisiin lukeutunut valtiopäiväedustaja, joka toimi vuosina 1867 ja 1877–1905 Suomen säätyvaltiopäiväedustajana ja kolmena vuonna myös talonpoikaissäädyn puhemiehenä valtiopäivillä.

Suvut yhtyvät

Tultaessa 1800-luvulle Tilkasten ja Värrin suvut liittyivät yhteen ristikkäisavioliiton kautta. Antti Jaakonpoika II:n (1767–1831) poika Matti Antinpoika Tilkanen (1793–1865) haki emännäkseen vuonna 1818 Värrin Mikko Yrjönpojan tyttären eli Liisa Värrin, ja vuosikymmentä myöhemmin Liisan veli Mikko Mikonpoika Värri (1768–1852) avioitui Tilkasten Matin sisaren Leenan kanssa. Näin näiden kahden suvun välille syntyi kaksinkertainen side. Ristikkäisavioliitoista syntyneet jälkipolvet on kirjattu sukuseuran toiseen sukukirjaan Jälkipolvet.

Tilkasten nuorenparin perheeseen syntyi vuosien 1819–1843 aikana kymmenen lasta, joista yksi tyttö ja yksi poika kuolivat jo lapsina. Aikuiseksi kasvoi vanhin poika Juha (1819–1892), joka myöhemmin isännöi Tilkasia, sekä seitsemän tytärtä. Talon tyttäret menestyivät hyvin Marttilan suurpitäjän avioliittomarkkinoilla – jokainen sai emännöitäväkseen vauraan maatalon. Karinaisiin jäi tyttäristä kaksi: Johanna Nopolaan ja Liisa Vanhalle-Värrille. Ulriika löysi isännän Tarvasjoen Junnilasta. Aktiivisen puhemiehen Sauhulan ansiota lienee ollut se, että tyttäristä neljä avioitui parin kolmen penikulman päähän Koskelle: Heleena Hongiston Purhaalle, Anna Katteluksen Alitaloon ja Vilhelmiina Liipolan Alitaloon (Ali-Liipola) sekä Maria Iso-Sorvaston Ali-Urmaalle sen jälkeen, kun hänen emännyytensä Marttilan Haverilla oli traagisesti päättynyt puolison ja heidän lapsensa kuolemaan vain vajaa vuosi häiden jälkeen.

Myös Värrin nuorelle parille syntyi (vuosien 1829–1852 aikana) kymmenen lasta, joista – samoin kuin Tilkasissa – kuoli lapsena tyttö ja poika. Aikuiseksi kasvoi kahdeksan poikaa. Juho Värri (1829–1915), vanhin pojista, peri kotitalon (Uusi-Värri). Muut pojat sijoittuvat lähipitäjiin ja ottivat uuden sukunimen, osa isännöimänsä talon mukaan. Mikko ryhtyi isännäksi Pöytyän Hyppöisten Knaapille ja Matti (Tähtinen) tuli kotivävyksi Koskelle, vanhalle kantatilalle Halikkolan Jullalle. Kristian isännöi Killalan Nikulaa Tarvasjoella. Myös Kustaa-veli (Tuomola) asettautui Tarvasjoelle, jossa hän isännöi Isotaloa ja Nikulaa, mutta eri vaiheissa myös Paimion Jaakkolaa, Liedon Knaapia, Karinaisissa Tuomolaa sekä Uusitaloa Aurassa ja Pietilää Paattisilla. Karinaisten Kyröön asettuivat Heikki (Saarinen) itselliseksi, Kaarle (Tähtinen) maalariksi ja Tuomas (Tähtinen) leipuriksi. Tuomas avioitui ja muutti Pohjois-Pohjanmaalle. Hänen sukuhaaransa sammui, sillä liitto jäi lapsettomaksi. Myöhemmin – 1980-luvun lopulla – myös Kaarle Tähtisen sukuhaara sammui.

Ristikkäisavioliitoista syntyneet lapset kolmea lukuun ottamatta isännöivät tai emännöivät melko suuria maatiloja. Nämä sukuhaarojen kantatilat olivat kokonaispinta-alaltaan runsaat 2800 hehtaaria. Suurin tila oli Tilkanen, jonka pinta-ala oli noin 430 hehtaaria, ja muutkin tilat paitsi yksi olivat yli 100 hehtaarin suuruisia. Myös seuraavien sukupolvien juuret ovat vahvasti maatiloilla suvun syntysijoilla. Maatila on tarjonnut elannon yleensä vain yhdelle lapsista, useimmiten vanhimmalle pojalle, ja muiden on pitänyt lähteä kotoa ansionhakuun tai opintoihin. Juuret tuntuvat kuitenkin olevan syvällä varsinaissuomalaisessa savessa, sillä suuri osa suvun arviolta noin 4 000 jäsenestä asuu yhä suvun synnyinsijoilla. Suvun jäsenten osoitteisto – joka on perhekohtainen, eikä kattava – antaa viitteitä suvun nykyisistä asuinalueista. Sukua on levittäytynyt koko maahan, mutta valtaosa asuu yhä Varsinais-Suomessa, pääasiassa Turun, Loimaan ja Salon seuduilla. Suurin sukukeskittymä, suhteessa kunnan asukaslukuun, näyttäisi olevan Koskella. Varsin vetovoimainen on ollut pääkaupunkiseutu, jossa asuu arviolta vajaa neljännes suvun jäsenistä. Myös Tampereen ympäristö on ollut suosittu. Sukupostia lähtee myös ulkomaille, mm. Pohjoismaihin, Keski-Eurooppaan ja USA:han.

Tultaessa 2000-luvulle sukuhaarojen kantatiloista oli Tilkasten sisarusten jälkipolvien omistuksessa Karinaisissa Tilkanen, Vanha-Värri ja Nopola sekä Koskella Ali-Urmas, Puras ja Katteluksen Alitalo (Kesälä). Ali-Liipola ei ole enää Vilhelmiinan jälkipolvien omistuksessa, mutta se on Tilkasten-Värrin suvun omistuksessa Uuden-Värrin sukuhaaran kautta. Värrin sukuhaaran kantatiloista on sisarusten jälkipolvien hallinnassa yksi Kustaa Tuomolan tiloista eli Tarvasjoen kirkonkylässä sijaitseva Isotalo.

Suku piti yhteyttä

Tilkasten ja Värrin sisarukset avioituivat ja asettautuivat asumaan Turun seudulle melko suppealle alueelle: seitsemän sisaruksista jäi Karinaisiin, viisi muutti Koskelle, kolme Tarvasjoelle ja yksi Pöytyälle (Aura). Sukuyhteys vahvistui Koskella vielä myöhemmin, kun suvun kantavanhempien jälkeen sinne löysivät tiensä Värrin Juho-isännän tytär Fredrika, joka avioitui vuonna 1880 Tauselan kylän talollisen Juho Tausan kanssa, sekä Lyydia Wilhelmiina Värri, joka tuli vuosisadan lopulla emännäksi Jättälän Uuteentaloon. Ja kun vielä 1930-luvulla Tilkasten sukuhaaraa edustavan Johanna Nopolan pojantytär Helmi ryhtyi emännöimään Halikkolan Kittilää, niin yhteensä seitsemälle koskelaiselle kantatilalle oli tullut Karinaisista miniä ja yhteen vävy. Koskelainen sananparsi totesikin, että Tilkasten suku valtaa Kosken kappelin. Ja joku totesi huolestuneena, ettei Koskella kohta maitokuskiakaan saa, ellei ole Tilkasten sukua.

Tilkasten ja Värrin suvuilla on ollut erityisen vahva sukuyhteys. Etenkin suuremmissa suvun keskittymissä Karinaisissa ja Koskella kanssakäyminen sisarusten, serkusten ja vielä pikkuserkkujenkin kesken on ollut vilkasta. Monilla lapsuuden parhaat kaverit olivat serkkuja – jotkut jopa kaksinkertaisia serkkuja – ja kaupunkilaisserkkujen kesälomavierailut olivat odotettuja. Etenkin sodan aikana niin lapset kuin ruokapaketitkin liikkuivat kaupungin ja sukulaistalojen välillä. Myös syntysijoiltaan kauemmaksi lähteneet ovat pitäneet yhteyttä ja vierailevat edelleen synnyinsijoillaan. Monet ulkomaille, esimerkiksi 1900-luvun alussa Amerikkaan, muuttaneet ovat pitäneet yllä yhteyttä sukuunsa aina näihin päiviin asti. Vierailuja on tehty molempiin suuntiin, ja nykyään välimatka vain lyhenee, kun yhteyttä pidetään internetin välityksellä. Läheisen vuorovaikutuksen muistavat vielä vanhimmat sukumme jäsenet, ja muistitietoa on siirtynyt runsaasti seuraavillekin sukupolville ja myös Sukumuistoja-kirjan muisteluihin. Mutta vahvakin sukuyhteys ”ohenee” ajan kuluessa, joskus jo pikkuserkkujen ja viimeistään kolmansien ja neljänsien serkkujen välillä.

Sukuyhteyttä vahvistetaan sukuseuralla

Kiinnostus omiin ja suvun juuriin on lisännyt viime vuosikymmeninä sukututkimuksen suosiota ja sukuseurojen perustamista. Suomessa sukututkimuksen alku ajoittuu vuoteen 1850. Sukuseuratoiminta käynnistyi 1920-luvulla. Molemmat ovat alkaneet aateliston piiristä, ja merkittävät sivistyssuvut ovat tulleet pian perässä. Viime vuosikymmeninä sukututkimuksesta ja sukuseuratoiminnasta on tullut koko kansan harrastus. Sodat pysäyttivät sukuseurojen perustamisen lähes täysin, ja uusi innostus käynnistyi 1970-luvun lopulla, jolloin myös nykyinen Sukuseurojen Keskusliitto perustettiin. Varsinais-Suomessa on paljon vanhoja sukuja, joiden historiaa on ollut kohtalaisen helppoa tutkia, koska talot ja asukkaat ovat pysyneet syntysijoillaan ja myös sukudokumentteja on säilynyt. Itä-Suomessa sukuyhteyttä ovat rikkoneet sodat, siirtolaisuus ja usein myös työn perässä muuttaminen, ja siksi tarve sukututkimukseen ja sukuseuratoimintaan lienee siellä ollut Länsi-Suomea suurempaa. Sukuseurojen keskusliiton kyselyn mukaan sukuseuroja arveltiin vuosituhannen vaihteessa olleen yli 800. Innokkaampia sukuseurojen perustajia ovat olleet savolaiset ja sotien jälkeen myös karjalaiset, mutta vain harvalla sukuseuralla on juuret Varsinais-Suomessa.

1980-luvulle tultaessa Tilkasten ja Värrin sukuhaarojen kantavanhempien jälkeiset viides ja kuudes sukupolvi tunsivat vielä hyvin sukunsa historiaa ja olivat kokeneet vahvan ja laajan sukuyhteyden, asuihan suuri osa heistä edelleen syntysijoillaan. Heidän jälkeensä monet asuivat jo muualla, sukukäsitys oli varmaankin jo kaventunut ja kiinnostus sukuasioihin vähenemässä. Tämä lienee vaikuttanut siihen, että ajatus sukuseurasta alkoi itää. Aloitteen sukuseuran perustamisesta ja sukukokouksen järjestämisestä teki lääketieteen lisensiaatti Saara Nopola-Ranta, joka kutsui kotiinsa Turkuun sukulaisia keskustelemaan asiasta vuodenvaihteessa 1982–83. Sukuseuran perustamisesta päätettiin Loimaalla Tohnalla tammikuussa 1983 pidetyssä kokouksessa. Päätökselle oli hyvä pohja, sillä sukuja olivat tutkineet jo useat henkilöt.

Sukututkimus ja sukuseuratoiminta ovat olleet mieslinjaa korostavia. Tutkimuksen perustana ovat olleet avioliitto ja aviolapset. Sukuseurat jakaantuivat Suomessa karkeasti kahteen tyyppiin sen mukaan, miten sukulaisuus niissä määriteltiin. Länsi-Suomessa ihmiset tunnettiin usein talon nimen mukaan ja virallisissa yhteyksissä käytettiin patronyyminimiä (esimerkiksi Liisa Pekantytär) siihen asti, kunnes sukunimilaki vuonna 1921 tuli voimaan. Sitä vastoin Itä-Suomessa sukunimet olivat olleet jo pitkään käytössä ja siksi tavallaan kynnys sukuseuran perustamiselle oli matalampi. Itä-Suomessa sukuseurat perustettiin yleensä tietyn sukunimen omaavan henkilön jälkeläisille. Yleistä on ollut, ettei näiden sukunimilähtöisten sukuseurojen säännöissä tyttäriä tai avioliiton myötä sukunimeä vaihtaneiden tyttärien jälkeläisiä ei ainakaan yhtä tai kahta sukupolvea pidemmälle hyväksytty sukuseuran jäseniksi. Länsi-Suomessa sukulaisuus määräytyi sukuseuroissa yhteisen kantaisän tai kantavanhempien mukaan, ja sukuseuraan hyväksyttiin kaikki jälkeläiset ja näiden aviopuolisot. Monet vanhoista mieslinjaa korostaneista sukuseuroista ovat myöhemmin muuttaneet sääntöjään tasa-arvoisemmiksi.

Tilkasten-Värrin sukuseura perustettiin Koskella elokuussa 1983. Se on perustaltaan varsin tasa-arvoinen: sukulaisuuden määrittely perustuu kantavanhempiin, poikkeuksellisesti kaksiin kantavanhempiin, suvun 16 pääsukuhaarasta 7 on tyttäristä lähteviä ja jäseniksi hyväksytään kaikki jälkeläiset, myös ottolapset sekä näiden puolisot.

Sukuseuran hallitus voi hyväksyä kannatusjäseneksi myös henkilön tai yhteisön, joka haluaa tukea seuran tarkoitusta tai toimintaa. Sukuun kuuluvia oli Sukuseuran 30-vuotishistoriikin mukaan (2012) arviolta 7 000, joista elossa olevia suvun jäseniä oli noin 4 000 ja näistä lähes 500 oli sukuseuran jäseniä. Nykyinen (2020) jäsenmäärä on 365. Sukuseura toimii aktiivisesti, mistä yhtenä esimerkkinä ovat kolme sukukirjaa: Kantatilojen historia, Jälkipolvet ja Sukumuistoja, joka kertoo suvun jäsenistä sekä heihin liittyvistä muistoista ja tarinoista.

Kirjallisuus:

• Honkala Niilo 1983: Tilkasten-Värrin sukupiiri. Luento Tilkasten-Värrin sukuseuran ensimmäisessä sukukokouksessa vuonna 1983 Koskella Tl.
• Kesälä-Lundahl, Kirsti 2009: Maalaisaatelia ja taiteilijoita – Tilkaset ja Värrit Varsinais-Suomesta. Suomen Sukututkimusseura, Sukutieto 1.
• Kuusiluoma, P.T. & Pussinen, Veli-Matti 1995: Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa I. Kantatilojen historia. Tilkasten-Värrin Sukuseura r.y. (Loppuunmyyty)
• Kuusiluoma, P.T. & Vasenkari, Maria (toim.) 2002: Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa II. Jälkipolvet. Tilkasten-Värrin Sukuseura r.y. (Loppuunmyyty)
• Ukkonen, Taina 2012: Tilkasten-Värrin sukukirja. Osa III. Sukumuistoja. Tilkasten-Värrin Sukuseura r.y.
• Lehtonen, Pertti & Saarinen, Olli 2003: Muistot kivissä – Karinaisten vanha hautausmaa. (Loppuunmyyty)
• Oja, Aulis 1957: Karinaisten historia. Forssa: Karinaisten seurakunta ja kunta.
• Spoof, Sanna Kaisa, Nordberg, Ilkka & Mäkelä-Alitalo Anneli 1999: Suvut seuroissa. Tutkimuksia sukuseurojen toiminnasta. Helsinki: Sukuseurojen Keskusliitto.